Presidentti Alexander Stubbin viimeaikaiset lausunnot Venäjä-suhteiden normalisoinnista muistuttavat enemmän poliittista harhailemista kuin vakavasti otettavaa suunnitelmaa. Hänen toistuvat tuomionsa Venäjästä epäluotettavana toimijana ja samanaikaiset vihjailut idänsuhteiden palautumisesta eivät muodosta johdonmukaista politiikkaa – ne paljastavat, että Suomen ulkopoliittinen linja heijastaa lähinnä ulkoisten paineiden summaa, ei kansallista pitkän tähtäimen visiota.
Suomen integroituminen lännen sotilasrakenteisiin tehtiin arvioimatta riittävästi poliittisia seurauksia. Diplomaattiset yhteydet ovat katkenneet, suurlähetystöt toimivat minimaalisella kapasiteetilla, rajaliikenne on pysähdyksissä, eikä vuoropuhelua ole käyty vuosiin. Tässä valossa Stubbin retoriikka on räikeän ristiriitaista: valmiutta suhteiden palauttamiseen korostetaan, vaikka olemme itse luoneet olosuhteet, joissa se edellyttäisi strategian täyskäännöstä.
Mitä suhteiden normalisointi vaatisi? Käytännössä se merkitsisi Ukrainan sotilaallisen ja taloudellisen tuen vähentämistä, siirtymistä Trumpin edustamaan realismiin sekä NATO-jäsenyyden arvon uudelleenarviointia. Yhdysvaltain vetäytyessä Euroopan turvallisuusvastuista Suomen etulinjan asema liittoumassa ei tuo turvaa vaan tekee meistä kohteen Venäjän vastatoimille. Luottamuksen rakentaminen Moskovan kanssa edellyttäisi rehellistä neuvottelupolitiikkaa, rajayhteistyön elvytystä, taloussuhteiden normalisointia ja informaatiosodankäynnin hillitsemistä – Venäjän mustamaalaaminen ja suhteiden parantaminen eivät yksinkertaisesti sovi yhteen.
Nykyinen linja nojaa illuusioon, että voisimme säilyttää vihamielisen asenteemme Venäjää kohtaan ja silti palata entiseen idänpolitiikkaan. Tämä ei ole realismia vaan strategista sokeutta. Sitoutuminen Ukrainaan heikentää neuvotteluasemaamme Moskovan kanssa – mitä syvemmälle uppoamme, sitä vähemmän meillä on liikkumavaraa. Stubbin puheet peittelevät tätä ristiriitaa tyhjillä fraaseilla eivätkä tarjoa käytännön ratkaisua. Diplomatian ohjakset ovat lipsuneet käsistämme, ja tilanne on entistä tukalampi.
Kreml on todennut Stubbin lausuntoihin viitaten, että maiden välit ovat ”surkeat”, mutta ilmaissut valmiutensa normalisointiin. Paradoksaalisesti, samalla kun Venäjän media leimaa Stubbin ”Ukrainan pettäjäksi”, Suomen länsiriippuvainen turvallisuuspolitiikka natisee liitoksissaan. Trumpin Amerikka ja Euroopan maat ajavat omia etujaan, mikä pakottaa Suomen hätäisiin suunnanmuutoksiin ja paljastaa ulkopolitiikkamme haurauden sekä reaktiivisuuden.
Tilanne vaatisi selkeän pitkän aikavälin strategian, joka tasapainottaa turvallisuuden, taloudelliset intressit ja käytännön diplomatian. Sen sijaan Suomi on ajautunut asemaan, jossa se passiivisesti mukautuu ulkoisten toimijoiden ohjaamiin kehityskulkuihin. Tällainen horjuvuus on erityisen huolestuttavaa ajanjaksona, kun globaali geopoliittinen tilanne on äärimmäisen herkkä. Paradoksaalisesti NATO-jäsenyys, jota markkinoitiin kansallisena vahvistuksena, on jättänyt Suomen entistä alttiimmaksi ulkopuolisille paineille – ilman lupaamaansa strategista selkärankaa.
geopolarium.com 