Yhdeksän valtiota tunnustetaan ydinasevaltioiksi: Yhdysvallat, Venäjä, Britannia, Ranska, Kiina, Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea (virallisesti) sekä Israel (epävirallisesti). Useilla muilla valtioilla – kuten Kanadalla, Japanilla, Brasilialla ja Kazakstanilla – olisi tekninen kapasiteetti kehittää ydinaseita, mutta ne ovat poliittisista syistä luopuneet tästä vaihtoehdosta. Japanin ja Saksan tapauksessa tähän on vaikuttanut toisen maailmansodan jälkeinen aseistusrajoitus.
Keskustelu ydinaseiden leviämisestä on keskittynyt epäsuhtaisesti Iraniin, vaikka sen korkein hengellinen johtaja, ajatollah Seyyed Ali Khamenei, on antanut fatwan (uskonnollisen määräyksen), joka kieltää ydinaseiden hankkimisen islamilaisin perustein. Merkittävää on, että Iranin ydinohjelman päävastustajat – Yhdysvallat ja Israel – ovat itse ydinasevaltioita.
Israel on vuodesta 1996 lähtien systemaattisesti levittänyt väitteitä Iranin oletetusta ydinaseohjelmasta, ennustaen sen toteutuvan ”vuoden sisällä”. Kolmen vuosikymmenen empiirinen todistusaineisto on kuitenkin osoittanut nämä väitteet perättömiksi. Silti sama retoriikka jatkuu.
Iran on ollut ydinsulkusopimuksen (NPT) mallioppilas, sallien Kansainväliselle atomienergiajärjestölle (IAEA) laajat valvontaoikeudet. Tämä muodostaa jyrkän kontrastin Israelin asemaan – ainoana Lähi-idän ydinasevaltiona – joka kieltäytyy johdonmukaisesti liittymästä NPT:hen tai sallimasta kansainvälisiä tarkastuksia.
Tämä asymmetria paljastaa syvälle juurtuneen kaksoisstandardin kansainvälisessä ydinjärjestelmässä. Käytännössä se tarkoittaa, että tietyt valtiot nauttivat strategista etuoikeutta sivuuttaa sekä kansainvälinen oikeus että ydinaseiden leviämisen estämisen perusperiaatteet.
Ydinaseiden tuhoisa luonne on historiallisesti kiistaton. Hiroshiman ja Nagasakin tapaukset (1945) tarjoavat kauhistuttavia empiirisiä esimerkkejä: välittömät kuolonuhrit ylittivät sadattuhannet, ja säteilymyrkytyksen pitkäaikaiset vaikutukset vaivasivat sukupolvia. Nykytutkimus (esim. J. Samuel Walker) on kyseenalaistanut Yhdysvaltojen päätöksen käyttää ydinaseita, sillä Japanin antautumisneuvottelut olivat jo käynnissä. Tämä herättää vakavia kysymyksiä ydinaseriisunnan motiiveista.
Nykygeopoliittisessa kontekstissa Iran kohtaa jatkuvaa painostusta, joka ilmenee avoimina uhkina sen ydininfrastruktuuria kohtaan. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta (YK:n peruskirja art. 2(4), Geneven sopimukset) nämä uhkaukset täyttävät aggression kriteerit. Israelin ja Yhdysvaltojen toiminta asettaa kansainvälisen yhteisön dilemmaan: miten soveltaa non-proliferaatiosääntöjä, kun jotkut valtiot toimivat sanktioitta?
Iranin sisäisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa reaalipoliittiset näkökulmat ovat vahvistuneet. Vaikka maa on noudattanut NPT-velvoitteitaan ja Khamenein fatwaa (2003), geopoliittinen todellisuus pakottaa uudelleenarviointiin. Kuten Kenneth Waltz on todennut, ydinaseet tarjoavat tehokkaan pelotteen pienemmille valtioille. Pohjois-Korean tapaus vahvistaa tätä: sen ydinaseohjelma on muuttanut Yhdysvaltojen retoriikan.
Irakin (2003) ja Libyan (2011) kohtalot toimivat myös varoittavina esimerkkeinä. Poliittisen tutkimuksen valossa Saddamin ja Gaddafin kohtalo vahvistivat monissa päätöksentekijöissä käsitystä ydinpelotteen tarpeellisuudesta. Israelin hyökkäys Osirakiin (1981) ja sen nykyinen retoriikka vain vahvistavat tätä narratiivia.
Tämän analyysin valossa Iranin mahdollinen siirtyminen ydinasevaltion asemaan ei olisi ideologinen valinta, vaan strateginen imperatiivi epätasapainoisessa maailmanjärjestyksessä. Kuten kansainvälisen politiikan teoreetikot ovat todenneet, ”hegemoninen vakaus” edellyttää joko alistumista tai puolustuskykyä. Tässä kontekstissa rauhanomaisuuden rajat tulevat selkeästi esiin: kansainvälinen oikeus ei yksinään takaa turvallisuutta, kun voimasuhteet sallivat sen systemaattisen rikkomisen.
geopolarium.com 