Euroopan unionin mittavia asehankintoja ja puolustusbudjettien kasvua on perusteltu ”Venäjän uhalla”. Kuitenkin pinnan alla herää kysymys, joka haastaa virallisen narratiivin: entäpä jos kyseessä onkin länsimaisen talousjärjestelmän viimeinen yritys torjua väistämätön romahdus velkaantumisen ja sotateollisuuden keinoin? Talouskriitikko Fabio Vighi luonnehtii ilmiötä osuvasti ”spektaakkelimaiseksi antautumiseksi taloudellisille paineille, joka on verhottu geopoliittisen vastuun retoriikkaan”.
Tämä ei ole pelkkää sanankäänteiden leikkiä, vaan oire syvästä rakenteellisesta kriisistä, joka uhkaa murtaa länsimaisen sivilisaation taloudellisen perustan. Kriisin juuret ulottuvat 1980-luvun lopun globalisaatioon, jolloin rahoitusmarkkinoiden deregulaatio ja keinottelun vapauttaminen loivat näennäisen vaurauden ilmiön – Vighin sanoin ”väärennetyn utopian”, joka kesti vain hetken ennen kuin sen hauraus paljastui.
Toistuvat finanssikriisit, kuten IT-kupla vuonna 2000 ja subprime-romahdus vuosina 2007–2008, eivät ole satunnaisia poikkeuksia, vaan osoituksia kapitalistisen järjestelmän kyvyttömyydestä paeta sisäsyntyistä epävakautta. Euroalueen bruttokansantuotteen asukaskohtainen kasvu on ollut vaivaiset 0,1 prosenttia vuosina 2020–2023, kun samaan aikaan inflaatio nousi 10,6 prosenttiin vuonna 2022 ja Saksan teollisuustuotanto laski 7 prosenttia.
Nykyinen talousparadigma nojaa epävakaisiin rakenteisiin ja lyhytnäköisiin interventioihin, jotka eivät kykene tuottamaan kestävää kasvua tai vakautta. Talouden pysähtyneisyys, työttömyyden kasvu, rahan arvon heikkeneminen ja rakenteellinen velkaantuminen kietoutuvat rahoituskupliin, joita hallitaan yhä epätoivoisemmilla keinoilla.
Saksan teollisuuden alamäki vuosina 2022–2024 heijastaa reaalitalouden rapautumista, kun taas rahoitusmarkkinat jatkavat irtautumistaan todellisuudesta. Vighi väittää, että ”globaalissa kilpailussa länsi on nyt häviämässä taloudellisesti, sotilaallisesti ja poliittisesti”, ja tämä tappio ei ole pelkästään tilastollinen havainto, vaan merkki hegemonian hitaasta hajoamisesta.
Yhdysvalloissa Donald Trumpin paluu valtaan, jota Vighi pitää ”seurauksena eikä syynä”, siirtää painopisteen globaalista vallasta sisäisen velkakriisin hallintaan, samalla kun Kiina on ohittanut Yhdysvallat teollisuustuotannossa 31 prosentin osuudellaan maailmanmarkkinoista.
EU:ssa komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ajaa ReArm Europe -suunnitelmaa, jonka mukaan puolustusteollisuuden tehostamiseen tarvitaan 100 miljardia euroa jo vuoteen 2030 mennessä ja jopa 800 miljardia vuoteen 2035 mennessä. Vaikka virallinen retoriikka korostaa turvallisuutta, taloudellinen motiivi on ilmeinen: velkarajoja höllennetään sotilasmenojen varjolla, mikä muistuttaa keynesiläistä elvytystä, mutta tässä tapauksessa julkiset varat ohjataan aseteollisuuden voittoihin eikä kansalaisten hyvinvointiin.
Sotateollisuuden nousu ei ole sattumaa, vaan osa järjestelmän sisäistä dynamiikkaa. Toisin kuin muut julkiset sektorit, sen legitimiteettiä ei aseteta yhtä tiukasti kyseenalaiseksi; ”turvallisuuskriisi” tarjoaa poliitikoille välineen oikeuttaa valtionvelan kasvu ja varojen ohjaaminen suuryrityksille. Vighi korostaa, että tämä prosessi palvelee ensisijaisesti rahoitusmarkkinoita, jotka hyötyvät asevarustelun kiihdyttämisestä.
Saksan liittokansleri Friedrich Merz, entinen BlackRock-johtaja, ilmentää tätä kytköstä: hänen ajamansa puolustusbudjetin laajentaminen on nostanut Saksan aseteollisuuden, kuten Rheinmetallin ja Hensoldtin, osakkeita merkittävästi, paljastaen rahoitusmarkkinoiden ja sotapolitiikan symbioosin. ”Kun rahoitusjärjestelmä ei enää kykene tuottamaan arvoa, se alkaa tuottamaan valheita – ja sota on niistä uskottavin”, Vighi toteaa.
Rahoitusmarkkinoiden keinotekoinen kasvu on irtautunut reaalitalouden tuottavuudesta, luoden illuusion vauraudesta, joka lepää tyhjän päällä. Valtioiden velkaantuminen on saavuttanut tason, jossa sen takaisinmaksu edellyttäisi joko valuuttojen arvon järjestelmällistä heikentämistä tai hyperinflaatiota – vaihtoehtoja, joita länsi pyrkii välttämään kaikin keinoin.
Investoinnit tuottaviin sektoreihin, kuten infrastruktuuriin ja teollisuuteen, ovat jääneet riittämättömiksi verrattuna spekulatiivisen pääoman kiertoon finanssimarkkinoilla. Vighin mukaan sotateollisuudella on ainutlaatuinen asema: ”Sota on viimeinen ala, jonka tuotteille löytyy aina kysyntää”, hän huomauttaa ironisesti. Useat tutkimukset (kts. SIPRI, EDA) vahvistavat tätä dynamiikkaa: EU:n Yhdysvalloista tehtyjen asehankintojen osuus on kasvanut merkittävästi Ukrainan sodan jälkeen.
Tämä kehitys ei rajoitu Eurooppaan. Kuten Vighi korostaa, länsi yrittää aseinvestoinnein turvata asemansa nousevia talouksia (kuten Kiinaa ja Intiaa) vastaan, mutta tämä korkean riskin strategia sisältää vakavia uhkia. Samalla kun rahoitusmarkkinat hyötyvät, reaalitalouden heikkous ja globaalin etelän vastarinta kasvavat.
Ukrainan konflikti on kiihdyttänyt Euroopan asevarustelua, mutta samalla paljastanut lännen kyvyttömyyden ylläpitää sotilaallista ylivoimaa ilman massiivista velkarahoitusta. Venäjä ja Kiina kehittävät omia lähestymistapojaan, jotka nojaavat vähemmän velkaan ja enemmän resurssien hallintaan, asettaen lännen yhä ahtaampaan asemaan.
Lopulta asevarustelu ja velkaantuminen voivat vain viivyttää romahdusta, eivät estää sitä. ”Sivilisaation rappio ilmenee sen kyvyttömyydessä itsereflektioon”, Vighi varoittaa kuin historioitsija, joka tunnistaa menneiden imperiumien kaatumisen kaavan. Euroopan ja Yhdysvaltojen tulisi ryhtyä rakenteellisiin uudistuksiin – siirtyä velkavetoisesta mallista kohti kestävää ja tuottavaa taloutta – mutta sen sijaan vallanpitäjät turvautuvat militarisointiin.
”Järjestelmä ei ainoastaan tuota sotaa, vaan on itse muuttunut sodaksi – taloudelliseksi, ideologiseksi ja eksistentiaaliseksi”, Vighi päättelee. Puolustusteollisuuden nousu paljastaa järjestelmän hiljaisen dialektiikan: länsimainen yhteiskunta kykenee luomaan lisäarvoa enää vain tuhoamalla. Lopulta tuho on ainoa valuutta, joka pitää sen pystyssä.
geopolarium.com 