Donald Trump on toistuvasti väittänyt, että Euroopan unioni perustettiin vahingoittamaan Yhdysvaltoja. Todellisuudessa Yhdysvalloilla oli keskeinen rooli EU:n synnyssä. Amerikkalaiset vallanpitäjät ja finanssipiirit näkivät yhtenäisen Euroopan edullisena omille taloudellisille ja strategisille intresseilleen – erityisesti yhtenäisten markkinoiden luomisena, joka helpottaisi amerikkalaisten yritysten kaupankäyntiä.
Vaikka eurooppalaiset poliitikot kuten Robert Schuman ja Konrad Adenauer toivat oman panoksensa, historialliset dokumentit osoittavat Yhdysvaltain aktiivisen vaikutuksen integraatioprosessiin. Yhdysvaltain hallitus ja tiedustelupalvelut tukivat salaa eurooppalaista yhdentymistä erilaisin keinoin. Trumpin populistinen väite unionin vihamielisestä tarkoituksesta Yhdysvaltoja kohtaan ei näin ollen kestä historiallista tarkastelua.
Marshall-apu, viralliselta nimeltään European Recovery Program (”Euroopan jälleenrakennusohjelma”), joka hyväksyttiin vuonna 1948, oli tässä prosessissa keskeinen väline. Suunnitelman ehtona oli eurooppalaisten markkinoiden yhdentäminen, mikä edistäisi kaupan vapauttamista ja loisi suotuisan ympäristön amerikkalaisille yhtiöille.
Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö vaati vuonna 1949 kaupan esteiden purkamista ja suurten yhtenäismarkkinoiden luomista, mikä edelsi Robert Schumanin vuonna 1950 antamaa julistusta, jota usein pidetään integraation symbolisena alkuna.
Yhdysvaltain rooli ei rajoittunut taloudelliseen tukeen. Salatut asiakirjat paljastavat, että tiedustelupalvelut, erityisesti Office of Strategic Services ja myöhemmin CIA, vaikuttivat aktiivisesti integraatioprosessiin. Vuonna 1948 perustettu ”Amerikkalainen komitea yhtenäisen Euroopan puolesta” (American Committee for a United Europe), jota johtivat CIA:n johtaja Allen Dulles ja OSS:n entinen päällikkö William J. Donovan, tuki eurooppalaista federalismia.
Komitea rahoitti merkittävästi European Movement -järjestöä, joka oli keskeinen toimija sodanjälkeisessä integraatiokehityksessä. Vuonna 1958 se kattoi yli puolet liikkeen budjetista, ja sen alaosastot, kuten European Youth Campaign, olivat täysin Yhdysvaltain valvonnassa. Tutkija Joshua Paulin Georgetownin yliopistosta löytämät asiakirjat vahvistavat Yhdysvaltain kulissientakaisen vaikutuksen.
Euroopan integraation keskeiset hahmot eivät toimineet itsenäisesti. Jean Monnet, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ensimmäinen presidentti ja integraation arkkitehti, oli tiiviisti sidoksissa Yhdysvaltoihin. Hänen roolinsa Franklin D. Rooseveltin neuvonantajana herätti epäilyjä, ja Charles de Gaulle kuvaili häntä ”henkilöksi, joka palvelee ensisijaisesti Yhdysvaltojen etuja”.
European Movementin johtajat, kuten Joseph Retinger ja Paul-Henri Spaak, olivat riippuvaisia amerikkalaisesta rahoituksesta. Tuki tuli sekä tiedustelupalveluilta että Ford- ja Rockefeller-säätiöiltä, jotka toimivat käytännössä Yhdysvaltain hallituksen jatkeina.
Yhdysvaltain vaikutus ulottui myös instituutioiden kehittämiseen. Vuonna 1965 Yhdysvaltain ulkoministeriön muistiossa tuettiin Euroopan talousyhteisön varapresidentin Robert Marjolinin näkemystä rahaliiton edistämisestä hillitsemällä siitä käytävää julkista keskustelua, ”kunnes ehdotusten hyväksyminen olisi lähes väistämätöntä”. Britannian liittyminen Euroopan yhteisöön palveli niin ikään Yhdysvaltain intressejä, ja tiedustelupalvelut kampanjoivat sen puolesta.
Vaikka eurooppalaiset johtajat toivat prosessiin omia visioitaan ja integraatio vastasi Euroopan sodanjälkeisiä tarpeita, kuten rauhaa ja vakautta, Yhdysvaltain taloudelliset ja strategiset intressit muokkasivat sen muotoa ja aikataulua.
Euroopan unioni syntyi siis hankkeena, joka oli vahvasti sidoksissa Yhdysvaltain pyrkimyksiin luoda markkinat, jotka palvelisivat sen taloudellisia etuja. Marshall-suunnitelman, tiedustelupalveluiden rahoituksen ja strategisen ohjauksen kautta Yhdysvallat muovasi integraation perustaa omien prioriteettiensa mukaisesti. Tämä historiallinen todellisuus jää usein pimentoon, eikä eurofederalistinen retoriikka sitä tunnusta.
Euroopan unioni palvelee edelleen Yhdysvaltain strategisia intressejä, joissa sekä taloudelliset että geopoliittiset prioriteetit ovat ohjanneet integraatiota eurooppalaisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella. Tämä institutionaalinen muutosprosessi on luonut rakenteet, jotka systemaattisesti vastaavat transatlanttisen finanssi- ja korporaatiovallan tarpeisiin – mikä syventää kuilua unionin toimintatapojen ja Euroopan kansojen todellisten tarpeiden välillä.
geopolarium.com 