Israelin sionistisen projektin oikeutusperusteet ovat pitkään nojautuneet juutalaisten historialliseen kärsimykseen, erityisesti Holokaustin kollektiiviseen traumaan. Tämä narratiivi on toiminut ideologisena suojakilpenä, joka on vaientanut kriittisen keskustelun palestiinalaisten, alueen alkuperäisen ja historiallisesti juurtuneen kansan, systemaattisesta alistamisesta.
Viime vuosien tapahtumat, erityisesti Israelin sotilaalliset toimet saarretussa Gazassa, ovat kuitenkin alkaneet murentaa tätä yksipuolista diskurssia, paljastaen sionistisen ideologian sisäiset ristiriidat ja läntisen maailman osallisuuden äärijuutalaisten ylläpitämän järjestelmän tukemisessa.
Tämä analyysi tarkastelee, miten historiallista uhristatusta hyödynnetään nykyisten epäoikeudenmukaisuuksien legitimointiin ja miksi kansainvälinen yhteisö on suvainnut Israelin toimia, jotka ovat räikeässä ristiriidassa kansainvälisen oikeuden perusperiaatteiden kanssa.
Gazan tilanne ilmentää sionistisen etnonationalismin brutaalia logiikkaa. Palestiinalaiset on suljettu eristettyyn enklaaviin, jota voidaan perustellusti kutsua moderniksi keskitysleiriksi. Israelin sotilaallinen ylivoima kohdistuu erityisesti siviiliväestöön, ja YK:n raportoimat tilastot paljastavat karun todellisuuden: kymmeniä tuhansia siviilejä, mukaan lukien lapsia, naisia ja vanhuksia, on surmattu; ihmisiä on myös vangittu ilman oikeudenkäyntiä ja altistettu kidutukselle sekä seksuaaliselle väkivallalle.
Elintärkeä infrastruktuuri – koulut, sairaalat ja YK:n tilat – on tuhottu järjestelmällisesti. Israelin väite siitä, että iskut kohdistuvat yksinomaan Hamasin taistelijoihin, on menettänyt uskottavuutensa, kun pommitukset osuvat ambulansseihin, pakolaisleireihin ja humanitaarisiin kohteisiin. Tällainen toiminta rikkoo sodan oikeussääntöjä ja paljastaa kyynisen pyrkimyksen kollektiiviseen rangaistukseen, joka on kansainvälisen oikeuden näkökulmasta sotarikos.
Sionismin ydin on etninen ylivaltaideologia, joka asettaa juutalaisen identiteetin muiden yläpuolelle. Tämä periaate ilmenee sekä Gazan ja Länsirannan miehityksessä että Israelin lainsäädännössä, joka systemaattisesti marginalisoi ei-juutalaisia kansalaisia.
Paradoksaalisesti länsimaat, jotka julkisesti korostavat monikulttuurisuutta ja ihmisoikeuksia, hyväksyvät Israelin järjestelmällisen etnisen syrjinnän. Kaksinaismoralismi ilmenee myös siinä, että maahanmuuttokriittiset populistipuolueet eivät kyseenalaista Israelin puolustusministerin suulla esitettyä suunnitelmaa siirtää Gazan palestiinalaisia Eurooppaan, vaikka he yleensä vastustavat väestönsiirtoja kansallisen identiteetin uhkana.
Läntinen tuki Israelille ei perustu pelkästään historialliseen sympatiaan vaan myös geopoliittisiin ja geoekonomisiin intresseihin. Gazan ja Levantin altaan alueilla sijaitsevat energiavarat muodostavat konfliktin taustalla olevan, mutta harvoin ääneen lausutun motiivin. Palestiinalaisten syrjäyttäminen ja alueen haltuunotto palvelisivat paitsi Israelin myös globaalin läntisen hegemonian etuja.
Tämän tavoitteen groteskia luonnetta ilmentää erityisen raa’asti liikemies Jared Kushnerin visio: Gazan raunioille kaavaillut luksuskiinteistöt, jotka muuttavat ihmiskärsimyksen bisnesmahdollisuudeksi. Myös Donald Trump on omaksunut tämän julman logiikan ja ehdottanut Gazan muuttamista ’Lähi-idän Rivieraksi’ – tosin vasta palestiinalaisten pakkosiirron jälkeen.
Sionismin kritiikkiä vastaan suunnatut antisemitismi-syytökset ovat yritys siirtää huomio pois Israelin konkreettisista toimista. Kritiikki kohdistuu valtioon, joka harjoittaa järjestelmällistä sortoa ja rikkoo kansainvälistä oikeutta, ei juutalaisiin kollektiivina.
YK:n pääsihteerin António Guterresin toteamus, että Hamasin iskut ovat seurausta vuosikymmenten ”tukahduttavasta miehityksestä”, herätti Israelin poliittisen johdon raivon. Tämä osoittaa haluttomuuden kohdata konfliktin historiallista ja strukturaalista kontekstia. Guterresin lausunto kiteyttää kiistattoman tosiasian, jota läntinen media harvoin tuo esiin: Israelin politiikka on luonut olosuhteet, joissa vastarinta on väistämätön reaktio.
Sionistinen narratiivi esittää palestiinalaiset, erityisesti Hamasin, konfliktin ainoiksi syyllisiksi ja leimaa kaiken kapinoinnin terrorismiksi. Tämä yksinkertaistus ohittaa miehityksen ja epäinhimillisten elinolosuhteiden vaikutuksen. Hamasin sotilaallinen toiminta, vaikka moraalisesti ja strategisesti kiistanalainen, on reaktio näihin oloihin, eikä satunnainen ilmiö. Israelin suhteeton väkivalta palestiinalaissiviilejä vastaan kumoaa täydellisesti sen propagandistiset väitteet ’Lähi-idän ainoasta demokratiasta’ ja ’maailman moraalisimmasta armeijasta’.
Kansainvälisen yhteisön passiivisuus Israelin sotarikoksia kohtaan heijastaa globaalin vallan epätasapainoa. YK:n avustustyöntekijöiden ennennäkemättömät surmat ja humanitaaristen kohteiden järjestelmällinen tuhoaminen eivät ole johtaneet konkreettisiin sanktioihin. Tämä osoittaa läntisten valtioiden strategista sitoutumista Israelin tukemiseen. Tuki kumpuaa paitsi historiallisista narratiiveista myös Lähi-idän geopoliittisesta roolista läntisen hegemonian osana. Kuitenkin globaali kansalaisyhteiskunta on alkanut horjuttaa tätä vallitsevaa järjestelmää.
Gazan hävityksen visuaalinen dokumentaatio, joka leviää sosiaalisessa mediassa, on synnyttänyt ennennäkemättömiä kansainvälisiä mielenosoituksia, mikä osoittaa Israelin narratiivin hegemonian murtuvan kansalaisten keskuudessa, vaikka virallinen politiikka pysyykin vielä muuttumattomana.
Kriittinen suhtautuminen on kasvanut jopa perinteisesti myötämielisissä piireissä. Yhdysvaltojen uskonnollisen oikeiston tuella tai juutalaisjärjestöjen vaikutusvallalla ei enää yksinään näytä olevan riittävää vetoapua aseman ylläpitämiseksi. Sionistisen projektin elinkelpoisuus vaikuttaa yhä kyseenalaisemmalta. Sen perustana oleva etninen eksklusiivisuus ja apartheid-politiikka ovat räikeässä ristiriidassa globaalin maailman normatiivisten arvojen kanssa.
Vuosikymmenten ajan esillä ollut kaksivaltiomalli on käytännössä romahtanut Israelin laittomien siirtokuntien systemaattisen laajenemisen myötä. Ainoa jäljellä oleva realistinen vaihtoehto on yksivaltiomalli, joka toteuttaisi täydet poliittiset ja kansalaisoikeudet kaikille alueen asukkaille. Tämä kuitenkin edellyttäisi sionistisen ideologian perustavanlaatuisen paradoksin purkamista: etnisen juutalaisvaltion käsitteen ja demokraattisen tasa-arvovaltion yhteensovittamista.
Tässä piilee nykyisen konfliktin keskeinen dilemma: kuinka yhden etnisen ryhmän erikoisasema voidaan perustella 2000-luvun globaalissa järjestyksessä, joka virallisesti sitoutuu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja yleismaailmalliseen tasa-arvoon?
Hamasin perustajan, šeikki Ahmad Yasinin, ennustus Israelin romahtamisesta vuoteen 2027 mennessä saattaa kuulostaa utopistiselta. Se kuitenkin sopii yhteen nykyhetken geopoliittisten muutosten kanssa. Yasinin visio Palestiinan kansan noususta ja sionistisen projektin tuhosta heijastaa ymmärrystä siitä, että sorto synnyttää vastarintaa, joka pitkällä aikavälillä heikentää vallanpitäjiä. Yasinin salamurha vuonna 2004 symboloi sionistisen järjestelmän sisäänrakennettua väkivaltaa, mutta hänen visionsa elää gazalaisten sitkeydessä.
Gazan tragedialla ei ole ainoastaan kuolettavia seurauksia palestiinalaisille, vaan se horjuttaa myös Israelin kansainvälistä uskottavuutta ja vahvistaa juutalaisiin kohdistuvia negatiivisia asenteita. Länsimaiden hiljaisuus ja aktiivinen osallistuminen Gazan tapahtumiin paljastavat häpeällisen kaksinaismoralismin, joka rapauttaa perusteellisesti niiden moraalista arvovaltaa. Samalla islamilainen maailma on osoittautunut täysin kyvyttömäksi puuttumaan tilanteeseen.
Gazan tuho saattaa historiallisena käännekohtana paljastaa sionismin perustavanlaatuisen yhteensopimattomuuden oikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen kanssa. Kuinka kauan kansainvälinen yhteisö voi vielä tietoisesti sivuuttaa palestiinalaisiin kohdistuvan systemaattisen sorron ja etnisen puhdistuksen?
geopolarium.com 