Moninapaisuus (tai ’multipolarismi’) on noussut viime vuosina kansainvälisen politiikan keskustelunaiheeksi. Se viittaa maailmanjärjestykseen, jossa valta jakautuu useiden valtakeskusten – valtioiden, alueellisten blokkien tai sivilisaatioiden – kesken, toisin kuin yksinapaisessa tai kaksinapaisessa järjestelmässä.
Käsitteen kehitys heijastaa globaalin vallan siirtymiä, kulttuurista monimuotoisuutta ja reaktioita länsikeskeiseen hegemoniaan. Vaikka moninapaisuuden tarkkaa alkuperää ei voida jäljittää yhteen hetkeen tai ajattelijaan, sen teoreettiset juuret ja poliittinen popularisointi ovat muotoutuneet useiden vaikuttajien kautta.
Historiallisesti moninapaisuuden idea vastaa 1800-luvun Euroopan konserttia, jolloin suurvallat – kuten Britannia, Ranska, Venäjä ja Itävalta-Unkari – tasapainottivat toisiaan diplomatian ja liittoumien kautta. Tämä monikeskuksinen järjestelmä säilyi 1900-luvun alkuun saakka, mutta kylmän sodan aikana (1947–1991) se korvautui kaksinapaisella valtajärjestelmällä, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto hallitsivat globaalia politiikkaa.
Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, Yhdysvallat nousi yksinapaiseen hegemoniaan, josta käytettiin usein nimitystä ’Pax Americana’ (”amerikkalainen rauha”). Tämä herätti vastustusta erityisesti kehittyvissä maissa ja Venäjällä, mikä loi pohjan moninapaisuuden käsitteelle vastauksena globaalin vallan keskittymiselle länteen.
Teoreettisesti moninapaisuuden käsite alkoi muotoutua kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan piirissä, joka korostaa valtioiden välistä kilpailua ja vallanjakoa. Realistien mukaan valtiot pyrkivät maksimoimaan kansallista etuaan strategisten liittoumien ja voimatasapainon kautta, mikä muokkaa globaalia järjestystä.
Australialainen tutkija Hedley Bull pohti vuonna 1977 teoksessaan The Anarchical Society kansainvälisen järjestelmän monikeskuksisia mahdollisuuksia, vaikka hän ei käyttänytkään termiä ’multipolarismi’. Bullin tutkimus korosti valtioiden välistä tasapainoa ja järjestystä anarkistisessa globaalissa ympäristössä.
Amerikkalainen maantieteilijä Saul Cohen loi 1960-luvulla moninapaisen mallin, jossa maailma jakautui neljään ydinalueeseen (Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa, Neuvostoliitto, Kiina) ja niiden väliin jääviin puskurivyöhykkeisiin. Hän korosti meri- ja mannervaltojen eroa sekä puskurialueiden epävakautta. 1990-luvulla Cohen kehitti porttimaateorian, jossa pienet alueet (kuten Baltia ja Kypros) toimivat vakauden tukipisteinä. Hän ennusti maailman kehittyvän monimutkaiseksi verkostoksi, jossa separatismi ja taloudellinen integraatio muokkaavat geopoliittista karttaa.
Amerikkalaisen tutkijan Samuel P. Huntingtonin teos The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996) toi moninapaisuuden laajempaan akateemiseen keskusteluun, esittäen, että kylmän sodan jälkeisiä konflikteja määrittävät kulttuuriset ja sivilisaatioiden väliset erot.
Ranskalainen filosofi ja diplomaatti Régis Debray käsitteli 1990-luvulla Euroopan roolia maailmassa, arvostellen amerikkalaista hegemonismia ja korostaen Euroopan tarvetta löytää strateginen itsenäisyytensä. Debrayn mukaan ’jokaisella sivilisaatiolla on oikeus omaan poliittiseen ilmaisuunsa’, mikä heijasti hänen näkemystään moninapaisuudesta kulttuurisen monimuotoisuuden ja geopoliittisen tasapainon perustana.
Kylmän sodan jälkeinen globaali murros, erityisesti Kiinan ja Intian taloudellinen nousu, Venäjän sotilaallinen elpyminen ja Euroopan unionin integraatio, lisäsi tarvetta käsitteelle, joka kuvaisi monimutkaista, monikeskuksista maailmanjärjestystä. Poliittisesti moninapaisuuden idea sai pontta 2000-luvulla, kun Venäjä ja Kiina alkoivat haastaa Yhdysvaltojen yksinapaista valtaa.
Venäjän presidentti Vladimir Putin ja ulkoministeri Sergei Lavrov ovat korostaneet moninapaista maailmaa puheissaan, esimerkiksi Pietarin talousfoorumin vuosittaisissa kokoontumisissa. He näkevät sen keinona palauttaa valtioiden suvereniteetti ja vastustaa länsikeskeistä järjestystä.
Samoin Intian pääministeri Narendra Modi on tukenut moninapaisuutta BRICS-maiden kokouksessa vuonna 2023, korostaen kehittyvien maiden oikeutta tasavertaiseen rooliin. Näiden maiden näkökulmasta moninapaisuus heijastaa paitsi vallan jakautumista myös kulttuurista ja ideologista monimuotoisuutta.
Moninapaisuuden nousussa näkyy useita keskeisiä tekijöitä. Se on vastareaktio Yhdysvaltain yksinapaiselle hegemonialle, jota erityisesti Venäjä ja Kiina pitävät uhkana kansalliselle suvereniteetilleen. Samalla globaalin vallan siirtyminen uusille talous- ja sotilasmahdeille on synnyttänyt tarpeen kuvata muuttuvaa maailmanpoliittista tasapainoa. Kuten Samuel Huntingtonin sivilisaatioteesissä korostetaan, kestävää maailmanjärjestystä ei voi rakentaa yksittäisen universaalin arvopohjan varaan.
Aleksandr Dugin, venäläinen filosofi ja uuseurasianismin keskeinen hahmo, on muotoillut moninapaisuuden käsitettä Venäjän nationalistisen ja geopoliittisen ideologian kontekstissa. Vaikka Dugin ei keksinyt termiä, hänen teoksensa, erityisesti Osnovy geopolitiki (”Geopolitiikan perusteet”, 1997) ja The Fourth Political Theory (”Neljäs poliittinen teoria”, 2009), ovat antaneet sille selkeän ideologisen kehyksen.
Geopolitiikan perusteissa Dugin esittää vision moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa Venäjä johtaa Euraasian blokkia vastustaakseen Yhdysvaltojen ’atlanttista imperiumia’. Hän näkee vallan jakautuvan sivilisaatioiden, kuten Venäjän, Kiinan ja Intian, kesken.
Neljäs poliittinen teoria hylkää liberalismin, kommunismin ja fasismin, ehdottaen moninapaisuutta keinona säilyttää sivilisaatioiden monimuotoisuus globalistista homogenisaatiota vastaan. Duginin ajattelussa näkyy vahva vaikutus saksalaisilta konservatiivisilta ajattelijoilta, kuten poliittisen teorian kehittäjältä Carl Schmittiltä ja filosofi Martin Heideggeriltä.
Dugin alkoi kehittää moninapaisuuden ideaa 1990-luvulla vastustaakseen Yhdysvaltojen hegemoniaa ja edistääkseen Venäjän suurvalta-asemaa. Hänen visionsa yhdistyy nyky-Venäjän ulkopolitiikan kanssa, esimerkiksi Euraasian unionin perustamisessa ja Krimin liittämisessä takaisin Venäjään vuonna 2014.
Duginin teosten väitetään vaikuttaneen Venäjän sotilas- ja nationalistipiireihin, ja Geopolitiikan perusteita on raportoitu käytetyn oppikirjana Venäjän yleisesikunta-akatemiassa. Hänen visionsa moninapaisesta maailmanjärjestyksestä heijastuvat Venäjän turvallisuuspoliittisissa toimissa, kuten sotilaallisissa operaatioissa Georgiassa (2008) ja Ukrainassa (2014, 2022).
Duginin suorasta vaikutuksesta Kremliin on esitetty epäilyjä. Amerikkalaistutkija George Barros pitää hänen rooliaan länsimedian liioitteluna. Vaikka Duginia on syytetty fasistisesta ideologiasta ja revansistisesta geopoliittisesta agendasta, hän esiintyy säännöllisesti Venäjän valtion tukemilla poliittisilla foorumeilla.
Dugin, joka on Yhdysvaltojen pakotelistalla, on vahvistanut moninapaisuuden käsitettä Venäjän strategisessa retoriikassa ja kansainvälisessä keskustelussa, hänen ideoidensa kaikuessa Turkista Iraniin, Eurooppaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Yhdysvaltoihin. Epätavallisessa filosofis-poliittisessa lähestymistavassaan hän yhdistää analyyttisen ja strategisen ulottuvuuden, tavoitellen kansainvälisen järjestelmän uudistamista.
Moninapaisuuteen liittyy kuitenkin myös huolia. On esitetty, että multipolaarinen järjestys saattaa institutionalisoida suurvaltojen vaikutuspiirejä, joissa pienemmät valtiot joutuvat alttiiksi geopoliittiselle painostukselle ja niiden suvereenius heikkenee. Tällainen näkemys jättää kuitenkin huomioimatta moninapaisuuden mahdollisuudet.
Moninapainen järjestys voi esimerkiksi tarjota pienemmille valtioille tilaa muodostaa liittoumia ja tasapainottaa suurvaltojen vaikutusvaltaa, mikä voi vahvistaa niiden itsemääräämisoikeutta. Lisäksi kilpailevat valtakeskukset voivat kannustaa alueelliseen yhteistyöhön konfliktien välttämiseksi, mikä edistää stabiilisuutta esimerkiksi alueellisten järjestöjen, kuten ASEANin tai Afrikan unionin, kautta.
Toinen kriittinen näkökulma kyseenalaistaa moninapaisuuden uutuuden ja merkityksen. Voidaan argumentoida, että moninapaisuus on vain uudelleenmuotoiltu versio kansainvälisen politiikan vallan tasapainoteoriasta, jossa suurvallat kilpailevat hegemoniasta.
Tämän näkemyksen mukaan globaalit valtakeskukset – olivatpa ne valtioita tai ylikansallisia toimijoita, kuten suuryrityksiä – pyrkivät usein teknokraattisiin ja taloudellisiin päämääriin, kuten resurssien hallintaan tai teknologian kehittämiseen. Tämä kaventaa moninapaisuuden lupaamaa ideologista monimuotoisuutta ja ylläpitää vallitsevaa institutionaalista kehystä.
Kysymys moninapaisuuden vaikutuksista jää avoimeksi: muuttaako siirtymä yksinapaisesta moninapaiseen maailmanjärjestykseen kansainvälisen järjestyksen perustaa? Monet globaalit trendit, kuten teknologinen valvonta ja kestävän kehityksen retoriikka, jatkuvat yhteneväisesti eri valtakeskuksissa, mikä viittaa siihen, että geopoliittisen vallan uudelleenjakautuminen ei välttämättä uudista globaaleja hallintamalleja tai niiden syvärakenteita.
Moninapaisuuden dynamiikka tarjoaa vaihtoehdon yksinapaiselle länsikeskeiselle hegemonialle, mutta samalla se voi voimistaa alueellisia jännitteitä. Ratkaiseva kysymys on, jäävätkö uudetkin valtakeskukset riippuvaisiksi samasta teknokraattis-taloudellisesta järjestelmästä – missä finanssipääoman ja korporatiivisen vallan logiikka säilyy määräävänä, vaikka maailmanpoliittinen keskittyneisyys muuttuukin.
geopolarium.com 