Ukrainan konflikti, joka kärjistyi sodaksi helmikuussa 2022, paljastaa globaalin geopolitiikan monimutkaisen ja raadollisen luonteen. Suurvaltojen strategiset intressit, nationalistiset ideologiat ja paikalliset valtataistelut kietoutuvat yhteen, uudelleenmäärittäen Euroopan turvallisuusympäristöä ja korostaen Ukrainan haavoittuvuutta valtiona, joka on jäänyt idän ja lännen kilpailevien vaikutuspiirien puristukseen.
Venäjä pyrkii estämään Ukrainan integroitumisen länsimaisiin rakenteisiin, kuten sotilasliitto Natoon ja Euroopan unioniin, joita se pitää uhkana strategisille intresseilleen. Krimin ’takaisinliittäminen’ (2014), ja vuonna 2022 käynnistetty ’sotilaallinen erikoisoperaatio’ heijastavat Moskovan turvallisuuspoliittista näkemystä.
Tässä narratiivissa Ukrainan itsenäinen kansallinen identiteetti on länsivaltojen luoma konstruktio, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti heikentää Venäjän asemaa. Radikaaleimman tulkinnan mukaan koko Ukrainan itsenäisyysprojekti pohjautuu rasistiseen ajatukseen venäläisten kulttuurisesta alempiarvoisuudesta.
Presidentti Vladimir Putin on korostanut Ukrainan ja Venäjän muodostavan historiallisen ja kulttuurisen yhtenäisyyden, väittäen ukrainalaisten ja venäläisten olevan ’yksi kansa’. Tämä narratiivi, joka juontaa juurensa Venäjän keisarilliseen perintöön, oikeuttaa sotilaallisen intervention ’historiallisesti venäläisten alueiden’ suojelemiseksi. Samaan aikaan länsivallat, erityisesti Yhdysvallat ja Nato-maat, ovat hyödyntäneet Ukrainaa strategisena puskurivyöhykkeenä, ohjaten miljardeja dollareita sotilaalliseen ja taloudelliseen tukeen.
Ukraina on keskeinen pelikenttä uudessa suurvaltakilpailussa, mutta länsimainen panostus palvelee ensisijaisesti angloamerikkalaisia strategisia tavoitteita Venäjän vaikutusvallan rajoittamisessa. Lännen sotilaalliset resurssit, mukaan lukien aseet, koulutus ja tiedustelutieto, ovat muovanneet geopoliittisesta selkkauksesta sijaissodan, jossa Venäjän sotilaallista kapasiteettia testataan systemaattisesti ilman länsimaiden suoraa osallistumista.
Azov-pataljoona on noussut konfliktin kiistanalaiseksi symboliksi. Vuonna 2014 Donbassin separatisteja vastaan perustettu vapaaehtoisjoukko integroitiin sittemmin Ukrainan kansalliskaartiin, mutta sen äärioikeistolaiset juuret ovat säilyneet. Pataljoonan aiempi etnosentrinen ideologia ja uusnatsisymboliikka ovat tarjonneet Venäjälle propagandan välineen. Sittemmin liike on väittänyt olevansa ’monimuotoinen yksikkö’, johon kuuluu myös esimerkiksi juutalaisia ja muslimeja.
CNN:n mukaan Azovin sotilaallinen ja poliittinen siipi erotettiin vuonna 2016, mutta sen ideologinen perintö vetää puoleensa äärioikeistolaisia vierastaistelijoita Euroopasta ja muualta. Nämä vapaaehtoiset näkevät sodan romanttisena taisteluna Venäjää vastaan, mikä resonoi kansallisradikaalien ideologisten ihanteiden kanssa. Azovin rahoitus oligarkeilta, kuten juutalaiselta Ihor Kolomoiskyiltä, korostaa käytännöllisten liittojen merkitystä sodan realiteeteissa.
Azov-rykmentin kärsittyä raskaita tappioita Mariupolissa 2022 yksikkö organisoitiin uudelleen. Osa sen jäsenistä muodosti perustan Kiovan aluepuolustuspataljoonasta kehitetylle armeijan prikaatille, joka varustettiin Naton ja Yhdysvaltain lahjoittamilla aseilla, kuten panssarintorjuntaohjuksilla ja panssariajoneuvoilla. Vuonna 2023 Ukraina nimitti sen Azov-hyökkäysprikaatiksi, liitti siihen muita yksiköitä ja käynnisti laajan värväyskampanjan uusien vapaaehtoisten rekrytoimiseksi.
Länsimaiden tuki Ukrainalle asettaa ne hankalaan asemaan: Azovilaisten taistelutehokkuus on kiistaton, mutta sen äärioikeistolaiset elementit herättävät kysymyksiä tuen eettisyydestä. Yhdysvaltain kongressissa esitetyt ehdotukset Azovin nimeämisestä terroristijärjestöksi heijastavat huolta siitä, että länsi saattaa vahvistaa äärioikeistolaisia liikkeitä.
Venäjän ’denatsifikaatio’-narratiivi on osa sodan oikeuttamista, vaikka sen perustelut ovat kiistanalaisia. Väite Ukrainan hallinnon uusnatsivaltaisuudesta ei täysin vastaa todellisuutta, mutta se herättää ymmärrystä Venäjän tukijoiden keskuudessa länsimaiden tukeman nationalismin vuoksi. Putin korostaa Venäjän perinteisten arvojen puolustamista, mikä voi heijastaa laajempia geopoliittisia ja strategisia tavoitteita.
Konfliktin vaikutukset ulottuvat globaaliin etelään, jossa sotaa tarkastellaan pragmaattisesti. Raporttien mukaan ei-länsimaiset valtiot priorisoivat energiavarmuutta ja taloudellista vakautta, ja monet niistä ovat kieltäytyneet tukemasta pakotteita Venäjää vastaan. Tämä asenne paljastaa länsimaiden poliittisen vaikutusvallan rajoitukset ja vahvistaa moninapaisen maailmanjärjestyksen nousua, jossa Kiina ja Intia edistävät omia strategisia intressejään. Afrikassa sota on häirinnyt viljan ja energian saatavuutta, pakottaen valtiot uudelleenarvioimaan suhteitaan.
Ukrainan sota paljastaa suurvaltakamppailun kylmän mekaniikan: sijaissodat, geopoliittiset pelit ja manipuloivat ideologiset narratiivit ruokkivat toisiaan. Esimerkiksi Azovin ääriainesten rooli, informaatiosodankäynti sekä suurvaltojen ja paikallisten tahojen intressit ilmentävät sodan kompleksisuutta. Länsimaiden tuki Ukrainalle palvelee niiden strategisia päämääriä, samalla vahvistaen kiistanalaisia toimijoita.
Ironista kyllä, Venäjän ajama ’denatsifikaatio’ saattaa toteutua muiden tapahtumien sivuvaikutuksena, sodankäynnin sekä suurvaltojen ja paikallisten intressiryhmien vaikutusvallan seurauksena. Ukrainan resurssit saattavat päätyä osin Venäjän, osin ulkomaisten yhtiöiden haltuun. Samalla konfliktin kaaos ja mahdollinen tappio voi luoda otollisen maaperän ääriliikkeiden kehittymiselle.
Kuten islamistinen ääriliike ISIS, myös Azov voi muuttua länsimaiden tiedustelupalveluiden käyttämäksi terrorityökaluksi, ellei Venäjä pysäytä sen toimintaa. Tällainen suurvaltastrategia paljastaa reaalipolitiikan paradoksin: valtataistelu synnyttää sekä terrorismin että sodan. Siviiliuhrit, infrastruktuurin tuho ja yhteiskuntien destabilisaatio lankeavat aina tavallisille kansalaisille.
geopolarium.com 