Leonid Savinin mukaan Yhdysvallat pyrkii säilyttämään vaikutusvaltaansa moninapaisessa maailmassa, mutta sen keinot ovat muuttuneet. Pehmeämpi retoriikka (kuten ’globaali johtajuus’) on Trumpin kaudella korvautunut avoimella konfrontaatiolla – Grönlannin, Kanadan ja NATO:n kiistat ovat heikentäneet transatlanttisia suhteita. Samalla Yhdysvallat on horjuttanut kansainvälisiä instituutioita (WHO, WTO, ICC) vetäytymisillään.
Savinin mielestä nämä toimet liittyvät ”suoraan moninapaisuuden kasvuun, joka jatkuu geopoliittisesta epävakaudesta huolimatta”. Kuitenkin vanhan ja uuden järjestyksen välitilassa euroatlanttiset hegemoniset instituutiot (kuten Maailmanpankki ja IMF) jatkavat toimintaansa ja Yhdysvallat pyrkii vahvistamaan kahdenvälisiä suhteita, joissa se dominoi selkeästi kumppaniaan, muuttaen tämän käytännössä satelliitikseen.
Savin uskoo, että Yhdysvaltain yksinapaista valtaa voidaan haastaa ja luoda uusi kansainvälinen agenda. Vaikka Yhdysvallat on sotilaallisesti vahva ja hyötyy dollarin reservivaluutta-asemasta, historia ja nykypäivä osoittavat, että vaihtoehtoja on olemassa.
”Esimerkiksi Pohjois-Korean vastarinta, sekä Kuuban, Venezuelan, Nicaraguan ja Iranin konfliktit Yhdysvaltojen kanssa osoittavat vahvaa poliittista tahtoa. Kaikilla valtioilla ei kuitenkaan ole tätä päättäväisyyttä, ja monet pienemmät maat valitsevat valtavirran seuraamisen”, Savin arvioi.
Keskeinen kysymys on, pystyykö moninapaisuuden trendi vakiintumaan globaalissa järjestelmässä. Tämä trendi ilmenee Savinin mukaan ”antikolonialismina, valtioiden suvereniteetin vahvistamisena, teknologisena kehityksenä sekä avoimena kansainvälisenä yhteistyönä”.
Edellämainitut arvot ovat myös jäsenmäärältään kasvavan BRICS-yhteisön ydinteesejä. BRICS keskittyy talouskasvun kriteereihin, mutta myös muut järjestöt, kuten G77-ryhmä (johon kuuluu yli 130 maata) ja Sitoutumattomien maiden liike (NAM, 120 maata), edistävät samoja moninapaisuuden periaatteita.
Alueelliset järjestöt, kuten Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN, Afrikan unioni, Arabiliitto ja Euraasian talousunioni, sekä Islamilainen yhteistyöjärjestö OIC, jakavat nämä samat arvot. Näiden rakenteiden välisten uusien yhteyksien luominen voi kiihdyttää moninapaisuutta ja heikentää länsimaista hegemoniaa, joka edelleen yrittää vaikuttaa globaaliin etelään ja itään erilaisten foorumien, kuten Shangri-La Dialoguen ja Dohan foorumin, kautta.
Siirtyessään globaalista moninapaisuuden trendistä konkreettisiin esimerkkeihin, Savin korostaa Venäjän roolia moninapaisuuden edistämisessä, viitaten Ukrainan konfliktiin vuodesta 2014 lähtien ja erityisesti sotilaalliseen erikoisoperaatioon vuodesta 2022.
Hänen mukaansa Israelin länsimaiden tukemat sotilaalliset toimet Gazassa ovat paljastaneet lännen moraalisen epäjohdonmukaisuuden, erityisesti ihmisoikeusnäkökulmien tulkintojen osalta, mikä puolestaan on vahvistanut Venäjän virallista kantaa Ukrainan siviilien oikeuksien suojelusta.
Kun Israelin politiikkaa on kritisoitu alkuperäisväestön syrjinnästä ja väitetystä etnisestä puhdistuksesta, se on Savinista samalla nostanut esiin ”Venäjän pitkän historiallisen perinteen natsismin vastustajana, Euroopan vapauttajana ja syrjinnän vastustajana jo tsaarien ajoista lähtien”.
Tämä narratiivi asettaa Venäjän erottuvaan asemaan länsimaiden siirtomaaperinteeseen verrattuna. Länsimaiden historiallinen taakka käsittää sekä kansojen systemaattisen alistamisen että nykyaikaiset hyväksikäyttörakenteet, kuten monikansallisten yritysten epäoikeudenmukaisen toiminnan.
Savin kritisoi vallitsevia valtadiskursseja ja vaatii länsimaisten dikotomioiden järjestelmällistä purkamista. Nämä käsitteelliset jaottelut, kuten ’kehittyneet’ ja ’kehitysmaat’, institutionalisoivat länsimaiden oletetun ylemmyyden ja ylläpitävät epätasa-arvoista maailmanjärjestystä. Hänen mukaansa näiden rakenteiden kyseenalaistaminen on välttämätöntä moninapaisen maailman kehittymiseksi.
Savinin analyysi koskettaa moninapaisuuden ja dekolonisaation ytimessä olevaa keskeistä kysymystä: kuka määrittää tiedon, vallan ja historiallisen arvon kriteerit? ”Todellinen historia ei rajoitu Lontoossa ja Pariisissa kirjoitettuihin tietosanakirjoihin eikä länsimaiden museoihin varastettuihin esineisiin”, kuten hän toteaa.
Tämä ei ole pelkkää kritiikkiä länsikeskeistä valtadiskurssia kohtaan, vaan konkreettinen ehdotus uudistukselle. Se edustaa askelta kohti oikeudenmukaisempaa maailmanjärjestystä, jossa ”Bagdadin, Acren, Kuala Lumpurin, Pietarin, La Platan ja New Delhin tutkijoiden työ saa oikeutetun paikkansa historiallisten prosessien ja niiden ajankohtaisten kehitysten ymmärtämisessä”.
geopolarium.com 