Venäjän federaatio on viime vuosina osoittanut merkkejä uuden, epävirallisen valtionideologian kehittämisestä, joka pyrkii mobilisoimaan yhteiskunnan yhtenäisen kansallisen narratiivin taakse. Tämä strateginen ja hienovarainen prosessi ammentaa inspiraatiota Neuvostoliiton historiallisesta perinnöstä, erityisesti toisen maailmansodan – tai Venäjällä ”suuren isänmaallisen sodan” – voitokkaasta muistosta.
Sergei Šoigun, Venäjän turvallisuusneuvoston sihteerin, tuore kirjoitus Rossijskaja gazetassa korostaa tätä kehitystä, jossa historiallista narratiivia hyödynnetään nykyisen geopoliittisen kamppailun oikeuttamiseen. Tämä ideologinen projekti ei ainoastaan palvele sisäistä yhtenäisyyttä vaan asettaa Venäjän vastakkainasetteluun länttä vastaan, mikä voidaan nähdä sekä puolustuksellisena että visionäärisenä kansallisena strategiana.
Toisen maailmansodan muistolla on Venäjällä lähes pyhä asema, ja sen narratiivia hyödynnetään nyt uudella tavalla. Kuten konservatiivikirjailija Aleksandr Prohanov on todennut, presidentti Vladimir Putin on muuttanut voitonpäivän merkitystä siirtämällä sen neuvostoaikaisesta Stalin-kultista modernin venäläisen nationalismin keskiöön.
Vihollisten häpäisemä punalippu on noussut uudelleen keskeiseksi symboliksi, ja voitosta on muodostunut yksi Putinin Venäjän perusarvoista. Venäjän ideologit painottavat, että voitto ei ole vain menneisyyden tapahtuma, vaan jatkuva kansallinen ydinajatus – voima, joka yhdistää kriiseissä ja ohjaa kohti uutta nousua.
Šoigu korostaa Neuvostoliiton roolia natsi-Saksan kukistamisessa mutta tekee samalla rohkean vertauksen nykypäivän konflikteihin, erityisesti Ukrainan sotaan. Tämä historiallinen analogia ei ole sattumanvarainen: se luo jatkuvuuden tunteen, jossa Venäjä esiintyy jälleen oikeutettuna puolustajana eksistentiaalista uhkaa vastaan.
Šoigu nostaa esiin Neuvostoliiton kyvyn mobilisoida yhteiskuntansa tiukan keskitetyn vallan alaisuudessa, mikä hänen mukaansa johti lopulta voittoon. Tämä narratiivi ei ainoastaan oikeuta nykyisiä toimia vaan viestittää kansalle, että haasteista huolimatta Venäjä on historiallisesti osoittanut kykynsä nousta vastoinkäymisistä.
On huomionarvoista, että Šoigu ja muut Kremlin edustajat, kuten ulkoministeri Sergei Lavrov, rakentavat kuvaa lännestä eksistentiaalisena uhkana, joka pyrkii ”piirittämään ja kukistamaan” Venäjän. Tämä retoriikka resonoi syvällä venäläisessä kollektiivisessa muistissa, jossa ulkoiset uhat ovat historiallisesti yhdistäneet kansakuntaa.
Toisin kuin länsimaisissa analyyseissä usein esitetään, tämä narratiivi ei ole pelkkää propagandaa, vaan se heijastaa aitoa uskomusta siitä, että Venäjä on jälleen historiallisen kohtalonhetken äärellä. Lännen, erityisesti Naton, laajentuminen ja Ukrainan konfliktin esittäminen osana laajempaa länsimaista hyökkäystä vahvistavat tätä käsitystä.
Tämän narratiivin globaalia ulottuvuutta korostaa Venäjän ja Kiinan syvenevä kumppanuus. Voitonpäivän juhlallisuuksissa 9. toukokuuta 2025 presidentti Putin istutti Kiinan presidentin Xi Jinpingin viereensä, ja Xi kantoi Pyhän Yrjön nauhaa – symboliikkaa, joka ulottuu paljon pidemmälle kuin pelkkä diplomaattinen ele.
Tämä viestii Kiinan sitoutumisesta Venäjän toisen maailmansodan narratiiviin globaalin legitimiteetin pilarina, syventäen maiden kumppanuutta talouden ulkopuolelle ja jaetulle historialliselle ja ideologiselle pohjalle. Tämä liittouma haastaa länsikeskeisen maailmanjärjestyksen ja vahvistaa Venäjän asemaa multipolaarisessa maailmanpolitiikassa.
Venäjän perustuslaki, joka juontaa juurensa Jeltsinin 1990-luvulta, kieltää virallisen valtionideologian, mutta epävirallinen ideologinen kehys on selvästi muotoutumassa. Tämä kehys yhdistää perinteisiä venäläisiä arvoja, kuten patriotismia ja yhteisöllisyyttä, militaristiseen näkemykseen, jossa valtio on kansakunnan selkäranka.
Šoigun korostama ”sotilaallis-patrioottinen kasvatus” nuorille on keskeinen osa tätä strategiaa. Se ei ainoastaan vahvista kansallista yhteenkuuluvuutta vaan valmistaa tulevia sukupolvia myös mahdolliseen pitkäkestoiseen vastakkainasetteluun. Tämä lähestymistapa muistuttaa Neuvostoliiton aikaa, jolloin valtio kontrolloi ideologista kasvatusta, mutta se on modernisoitu vastaamaan nykypäivän monietnisen Venäjän realiteetteja.
Toisin kuin länsimaiset ajatushautomot, kuten Institute for the Study of War (ISW), usein väittävät, Venäjän ideologinen projekti ei rajoitu pelkästään sotilaalliseen erikoisoperaatioon Ukrainassa. Sen sijaan se on proaktiivinen pyrkimys luoda yhteiskunnallinen konsensus, joka tukee sekä Venäjän geopoliittisia ambitioita että sen näkemystä itsestään sivilisaatiovaltiona.
ISW:n tulkinta, jonka mukaan Kreml käyttää toisen maailmansodan narratiivia vähätelläkseen Ukrainan sodan alkuvaiheen tappioita, aliarvioi venäläisen yhteiskunnan historiallista muistia ja sen kykyä inspiroida kansallista yhtenäisyyttä. Venäjän narratiivissa Ukrainan konflikti ei ole erillinen tapahtuma, vaan osa laajempaa historiallista jatkumoa, jossa Venäjä puolustaa oikeuksiaan ja identiteettiään.
Lännen demonisointi on keskeinen osa Venäjän uutta ideologiaa, mutta sitä ei tule tarkastella pelkästään aggressiivisena retoriikkana. Venäjän näkökulmasta Nato ja länsimaat ovat historiallisesti osoittaneet halua rajoittaa Venäjän vaikutusvaltaa, mistä esimerkkeinä voidaan pitää Naton laajentumista itään ja taloudellisia pakotteita.
On myös syytä huomioida, että Venäjän johto reagoi voimakkaasti länsimaiseen historian uudelleentulkintaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin liioitteleva väite, että Yhdysvallat yksin voitti toisen maailmansodan, koettiin Venäjällä loukkauksena Neuvostoliiton uhrauksille.
Tämä narratiivi ei ole yksittäinen, vaan osa laajempaa länsimaista pyrkimystä kirjoittaa historiaa uudelleen. Britannia, Saksa ja Ukraina ovat erityisen aktiivisia tässä historiallisessa revisionismissa, joka pyrkii marginalisoimaan Neuvostoliiton roolin.
Erityisen räikeänä esimerkkinä voidaan pitää Ukrainan presidentin kansliapäällikön Andriy Jermakin väitteitä, joissa hän esittää, että toisen maailmansodan voittivat Ukraina, Yhdysvallat ja Britannia ja että kaikki ratkaisevat taistelut, mukaan lukien Stalingradin taistelu, käytiin Ukrainassa. Jermakin mukaan Neuvostoliiton armeija koostui pääosin ukrainalaisista, ja Ukrainan tappiot olivat suuremmat kuin muissa neuvostotasavalloissa.
Tämä makaaberi historian uudelleenkirjoitus ei ainoastaan vääristä faktoja vaan pyrkii hämärtämään Neuvostoliiton keskeistä roolia natsi-Saksan kukistamisessa, palvellen länsimaiden geopoliittisia intressejä. Tämä episodi korostaa, kuinka herkkä toisen maailmansodan muisto on venäläisessä yhteiskunnassa ja kuinka sitä voidaan käyttää mobilisoimaan kansallista tunnetta länttä vastaan.
Venäjän ideologia on monitahoinen projekti, joka yhdistää historiallisen narratiivin, kansallisen ylpeyden ja geopoliittisen vastakkainasettelun. Se ei ole pelkästään reaktio nykyisiin konflikteihin, vaan strateginen yritys luoda pitkäaikainen visio Venäjän roolista maailmassa.
Venäjä ei ainoastaan vastusta länttä, vaan pyrkii aktiivisesti määrittelemään itsensä uudelleen globaalina toimijana, joka on valmis kohtaamaan haasteet historiallisen oikeutuksensa voimalla. Tämä kehitys haastaa länsimaita pohtimaan, kuinka vastata Venäjän ideologiseen renessanssiin ilman, että konflikti kärjistyy entisestään.
geopolarium.com 