Samuel P. Huntingtonin 1990-luvun lopun analyysi maailmanpolitiikan siirtymästä yksinapaisesta hegemoniasta kohti moninapaista järjestystä tarjoaa edelleen arvokkaan viitekehyksen nykyisten geopoliittisten jännitteiden ymmärtämiseen. Hän määritteli yksinapaisen, moninapaisen ja yksimoninapaisen maailmanjärjestyksen, kuvaillen kylmän sodan jälkeistä Yhdysvaltain ’yksinapaista hetkeä’ väliaikaiseksi.
Yksimoninapaisella järjestelmällä Huntington tarkoitti tilannetta, jossa keskeisten kansainvälisten kysymysten ratkaiseminen edellyttää yhden suurvallan sekä muiden suurten valtioiden yhdistelmän toimia ja jossa yksittäinen suurvalta voi veto-oikeudella estää muiden valtioiden yhdistelmän toimet.
Huntington ennusti siirtymää kohti järjestelmää, jossa alueelliset suurvallat, kuten Kiina, Intia, Venäjä ja Euroopan unioni, haastavat Yhdysvaltain dominanssin ja muodostavat moninapaisen maailman, jossa vallan keskukset kilpailevat ja tekevät yhteistyötä vaihtelevin kokoonpanoin.
Amerikkalaistutkijan visio on osoittautunut ennakoivaksi: 2000-luku on tuonut Yhdysvaltain globaalille asemalle haasteita, kuten Irakin ja Afganistanin sotien resurssikulut, vuoden 2008 finanssikriisin ja Kiinan nousun. Alueelliset toimijat, kuten Venäjä, Intia ja Brasilia, ovat vahvistaneet asemaansa. Euroopan unioni on tavoitellut strategista autonomiaa, mutta Yhdysvaltain vaikutusvallan alla sen toimintavapaus on pysynyt rajoittuneena.
Erityisesti Aasian alue on noussut moninapaisuuden keskeiseksi näyttämöksi, kun alueelliset suurvallat ja yhteistyöjärjestöt vahvistavat asemaansa globaalissa taloudessa ja politiikassa. ASEAN+3-kokouksessa Milanossa toukokuussa 2025 Kiina, Japani, Etelä-Korea ja ASEAN-maat julkaisivat yhteisen lausunnon, jossa korostettiin alueellista rahoitusyhteistyötä ja resilienssiä globaalien kauppajännitteiden keskellä. Lausunnossa viitattiin eskaloituvaan kauppaprotektionismiin, joka voidaan tulkita viittaavan myös Yhdysvaltojen kauppapolitiikkaan.
ASEAN+3-maat sitoutuivat syventämään keskinäistä kauppaa ja kehittämään paikallisvaluuttojen joukkovelkakirjamarkkinoita. Lisäksi ne päättivät vahvistaa Chiang Mai -aloitetta, joka tukee alueellista rahoitusvakautta ja vähentää riippuvuutta IMF:stä. Tämä aloite kuvastaa Aasian maiden pyrkimystä vähentää riippuvuuttaan länsimaisista rahoitusinstituutioista.
Maailman suurimman kauppablokin, RCEP-sopimuksen, kautta Aasian maat ovat lisänneet keskinäistä kauppaansa, mikä on heikentänyt Yhdysvaltain vaikutusvaltaa alueella. Nämä toimet osoittavat Aasian maiden luovan vaihtoehtoisia taloudellisia ja poliittisia verkostoja, jotka vahvistavat alueellista autonomiaa ja moninapaista maailmanjärjestystä.
Huntingtonin teoria hegemonian vastaisesta koalitiosta on kiinnostava nykypäivän näkökulmasta. Hän ennusti, että Yhdysvaltain yksinvaltaa vastaan muodostuisi laajamittainen liittouma, mutta tällainen koalitio ei ole täysin toteutunut. Sen elementtejä on kuitenkin nähtävissä. BRICS-ryhmän laajentuminen, joka on tuonut mukaan maita kuten Saudi-Arabia ja Iran, on osoitus pyrkimyksestä luoda vaihtoehtoisia rakenteita Yhdysvaltain johtamalle järjestelmälle.
Kiinan ja Venäjän strateginen kumppanuus on toinen merkki tästä kehityksestä. Myös Euroopan unioni on osoittanut haluaan toimia itsenäisesti, esimerkiksi neuvottelemalla investointisopimuksen elvyttämisestä Kiinan kanssa huolimatta Donald Trumpin asettamista tullimaksuista. Vaikka yhtenäinen hegemonian vastainen liittouma ei ole muodostunut, moninapaisuus ilmenee hajautettuina ja epäsymmetrisinä pyrkimyksinä haastaa Yhdysvaltain johtoasema.
Huntington tunnisti syitä, miksi laajamittainen Yhdysvaltain vastainen liittouma ei ole toteutunut. Moninapaisuus kehittyy hitaasti, ja vastavoimien kokoaminen vaatii aikaa. Lisäksi monet valtiot ovat kytkeytyneet Yhdysvaltain johtamaan järjestelmään, jota määrittävät sen markkinamahdollisuudet. Yhdysvallat vahvistaa valtioiden liittolaisuuksia ja turvallisuusjärjestelyjä myös strategisella painostuksellaan.
Tämän ohella kulttuuriset ja ideologiset erot estävät yhteisen rintaman muodostumista, sillä nykypäivänä ei ole kylmän sodan aikaista ideologista liimaa. Alueelliset jännitteet ohjaavat valtioiden prioriteetteja. Esimerkiksi Intia ja Japani näkevät Yhdysvallat tärkeänä vastapainona Kiinan vaikutusvallalle, mikä rajoittaa niiden halukkuutta liittyä Yhdysvaltain vastaiseen koalitioon.
Tämä dynamiikka selittää moninapaisuuden epätasaista kehitystä. Jotkut valtiot, kuten Kiina ja Venäjä, haastavat aktiivisesti Yhdysvaltain hegemoniaa. Toiset, kuten Japani ja monet EU-maat, säilyttävät tiiviit siteet Yhdysvaltoihin strategisista syistä. Moninapaisuus ei siis ilmene yhtenäisenä liikkeenä, vaan monimuotoisina ja joskus ristiriitaisina pyrkimyksinä.
Huntington uskoi, että moninapainen järjestelmä voisi johtaa vakaampaan maailmaan, koska suurvallat keskittyisivät omien alueidensa hallintaan. Tämä näkemys on kyseenalainen nykypäivän valossa. Yhdysvaltain ja Kiinan välinen kilpailu teknologian ja taloudellisen ylivallan saralla on luonut epävakautta. Alueelliset kriisit, kuten Ukrainan sota ja jännitteet Taiwanin salmessa, osoittavat suurvaltojen välisen kilpailun kärjistyneen.
Kansainvälisten instituutioiden, kuten Yhdistyneiden kansakuntien ja Maailman kauppajärjestön, kyky hillitä konflikteja on heikentynyt. Suurvallat asettavat omat intressinsä yhteisten sääntöjen edelle. Moninapaisuus voi näin ollen lisätä epävarmuutta ja fragmentoitumista vakauden sijaan.
Huntington suositteli, että Yhdysvaltain tulisi hyväksyä moninapaisuuden nousu ja keskittyä yhteistyöhön alueellisten suurvaltojen kanssa. Tämä neuvo on ajankohtainen, sillä Yhdysvaltain kyky sanella globaaleja sääntöjä on heikentynyt. Yhteistyö Euroopan unionin kanssa turvallisuus- ja kauppakysymyksissä vahvistaa Yhdysvaltain asemaa. Suhteita Kiinaan ja Venäjään on kuitenkin navigoitava huolellisesti, jotta kilpailu ei eskaloidu avoimiksi konflikteiksi.
Strateginen joustavuus ja sopeutumiskyky ovat välttämättömiä tässä tasapainoilussa. Yhdysvaltain on löydettävä keinoja säilyttää vaikutusvaltansa ilman yksinvaltaista dominanssia. Kumppanuuksien rakentaminen on keskeistä moninapaisessa maailmassa.
Huntingtonin analyysi osoittaa, että moninapaisuus on väistämätön, mutta monimutkainen ilmiö. Yhdysvaltain yksinvalta on hiipunut, ja uudessa maailmanjärjestyksessä vallan keskukset kilpailevat tasaveroisemmin. Tämä kehitys lisää suurvaltojen välistä jännitettä, synnyttää alueellisia konflikteja ja heikentää kansainvälisiä instituutioita. Keskeinen kysymys on, pystyykö moninapainen järjestelmä ylläpitämään vakautta ilman selkeää johtajaa vai johtaako se uusiin jakolinjoihin
Geopolitiikan seuraajille Huntingtonin näkökulma muistuttaa vallan dynamiikan jatkuvasta muutoksesta. Yksinapaisten hetkien jälkeen seuraa aina uusi tasapaino. Moninapaisuuden aikakaudella menestyminen edellyttää sekä kilpailukykyä että yhteistyötä erilaisten toimijoiden kesken. Tämän päätelmän merkitys korostuu nyt erityisen voimakkaasti Euraasian nousun myötä, kun alueen suurvallat uudistavat globaalia voimatasapainoa.
geopolarium.com 