Maailman valtatasapainon siirtymä ja perinteisten hegemonioiden kyvyttömyys ylläpitää hallitsevaa asemaa ovat käynnistäneet kansainvälisen järjestyksen perusteellisen uudistumisen. Keskeisenä syynä on konkreettinen valtarakenteiden muutos: mikään suurvalta tai valtioiden ryhmittymä ei pysty enää yksin määrittelemään globaaleja oikeusnormeja.
Tässä murroksessa perinteisten kansainvälisten instituutioiden rapautuminen on kiistaton tosiasia, vaikka niitä on yritetty uudistaa. Euroopan strateginen merkitys on heikentynyt ennennäkemättömästi – vaikka se on pitänyt itseään kansainvälisen yhteistyön mallina, sen instituutiot palvelevat käytännössä lähinnä alueellisia ja transatlanttisia eturyhmiä.
Mutta mitä ’kansainvälinen järjestys’ todella tarkoittaa? Tässä analyysissä huomio kohdistuu valtiotason toimijoihin; ei-valtiolliset rakenteet, rahoitusmarkkinoiden ja korporaatiokentän muodostamat verkostot, jäävät tarkastelun ulkopuolelle.
Kuten venäläinen politiikan tutkija Timofei Bordachev korostaa, kansainvälinen järjestys on ennen kaikkea hallintamekanismi, jota ylläpitävät ne valtiot, jotka ovat valmiita takaamaan sääntöjen noudattamisen myös voimakeinoin. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin siinä, ovatko länsimaiden ulkopuoliset uudet suurvallat halukkaita ottamaan vastuun tällaisen järjestyksen ylläpidosta.
Nykyajan vakaus perustuu pitkälti ydinasevaltojen keskinäiseen pelotteeseen. Tämä dynamiikka synnyttää suhteellisen stabiilin tilanteen, jossa suurvaltojen välinen voimatasapaino ja muiden valtioiden rajalliset mahdollisuudet haastaa hegemoniallisia rakenteita luovat erityisen poliittisen ympäristön.
Bordachev asettaa kyseenalaiseksi, ovatko uudet suurvallat kuten Kiina tai Intia edes kiinnostuneita osallistumaan perinteisen kansainvälisen järjestyksen uudistamiseen. Tämä järjestelmä on syntynyt länsimaiden valtataistelujen sivutuotteena – eurooppalaisten suurvaltojen ja Yhdysvaltojen muovaamana – ja Venäjä on osallistunut siihen niin aktiivisesti, että sitä on usein pidetty osana läntistä strategista tilaa.
Venäjän ratkaiseva rooli toisen maailmansodan lopputuloksen muovaajana ja sitä seuranneen maailmanjärjestyksen synnyssä korostaa sen keskeistä osallistumista. Voidaan väittää, että YK-järjestelmän perustama kansainvälinen järjestys oli osittain seurausta Venäjän panoksesta alun perin länsimaiseen konfliktiin.
Bordachev kuitenkin painottaa, että historiallisesti Venäjä ei ole koskaan ollut täysin osa läntistä valtiojärjestelmää. Sen osallistuessa järjestelmän muutoksiin se on aina asettanut etusijalle omat erityistavoitteensa. Näistä keskeisin on ollut oman aseman vakiinnuttaminen maailmanpolitiikassa, mikä on johtanut toistuviin jännitteisiin länsimaiden kanssa ja osoittanut poikkeuksellista sitoutumista omiin strategisiin päämääriin.
Tämän strategian ymmärtämiseksi on kuitenkin syytä tarkastella, onko kansainvälisen järjestyksen rakentaminen koskaan ollut Venäjän todellinen päämäärä. Jo 1700-luvun lopulla maa asetti itsensä Euroopan tasapainon säätelijäksi, asemaltaan järjestystä ylemmäksi sijoittuvana toimijana.
Wienin kongressissa 1815 keisari Aleksanteri I:n diplomatia paljasti selkeän eron muiden eurooppalaisten valtioiden käytäntöihin. Kun Ranska, Preussi ja Itävalta keskittyivät alueellisiin säätöihin ja valtatasapainon ylläpitoon, Venäjä esitti ’Pyhän allianssin’ – kristillistä solidaarisuutta ja monarkkista legitimiteettiä korostavan yhteistyöverkoston – muodostamista.
Tämä idealistinen lähestymistapa, joka yhdisti uskonnollista retoriikkaa geopoliittisiin tavoitteisiin, heijasti Venäjän erityisasemaa: se oli liian laaja-alainen ja omavarainen mukautuakseen täysin länsieurooppalaiseen valtajärjestelmään, mutta tarpeeksi vahva vaikuttamaan sen muotoutumiseen.
Mutta entä ne suurvallat, jotka eivät ole historiallisesti pitäneet kansainvälistä järjestystä keskeisenä selviytymisensä tai vaikutusvaltansa kannalta? Bordachev katsoo, että näille valtioille käsite on ollut joko liian abstrakti tai viitannut länsimaiden voimapolitiikkaan perustuvaan globaaliin hallintaan. Tämä kysymys on olennainen, sillä sen vastaus muokkaa käsityksiämme tulevaisuuden kehityssuunnista.
Maailman murroksessa käynnissä oleva keskustelu säilyy kriittisen tärkeänä niin kauan kuin länsimaat pitävät kiinni globaalista johtoasemastaan omine ideologioineen ja ulkopoliittisine kulttuureineen. Samalla maailman enemmistömaiden tutkijat ja päätöksentekijät tarkastelevat kansainvälistä järjestystä omista teoreettisista ja kulttuurisista lähtökohdistaan, jotka voivat poiketa merkittävästi länsimaisesta poliittisesta ajattelusta.
Vaikka kansainvälisen oikeusjärjestelmän vaikuttavuutta on viime aikoina kyseenalaistettu, se säilyttää merkityksensä pienemmille valtioille. Järjestelmä pakottaa suurvallat ottamaan huomioon muiden valtioiden näkemykset hegemoniasta käytävässä kamppailussa. Samalla suurvallat ja nousevat talousmaat käyttävät YK-järjestelmää strategisesti hyväkseen – ne hyödyntävät jäsenyyttään ja äänioikeuttaan kansallisten etujensa ajamiseen kansainvälisessä päätöksenteossa.
Tämä virallinen hallintamalli eroaa radikaalisti epävirallisesta kansainvälisestä järjestyksestä, joka perustuu valtioiden välisiin käytäntöihin ja hiljaiseen sopimukseen. Teorian mukaan tällaisen järjestyksen vakaus edellyttää sekä laajaa legitiimiyttä että valtioiden aktiivista sitoutumista sen ylläpitoon.
Järjestelmän pitkäikäisyys riippuu oleellisesti siitä, ovatko kaikki merkittävät toimijat – erityisesti potentiaaliset järjestyksen horjuttajat – integroituneet siihen. Kun vallankumouksellinen muutos näyttää epätodennäköiseltä ja entiset johtavat valtiot menettävät hallitsevan asemansa, järjestelmän ylläpitämisen motivaatio heikkenee. Uuden järjestyksen rakentaminen vaatisi mittavia resursseja, ja sen tarpeellisuus jää epäselväksi, mikäli YK-järjestelmän perusperiaatteet säilyvät.
Lopulta voi syntyä tilanne, jossa tähänastinen kansainvälinen järjestys raukeaa, eikä uusia rakenteita kiirehditä luomaan vanhojen periaatteiden pohjalta. Vähitellen voi muodostua uusi valtatasapaino, joka poikkeaa merkittävästi aiemmista malleista sekä käsitteellisesti että käytännössä.
Kuten Bordachev tiivistää, länsimaisen mallin mukainen kansainvälinen järjestys on menettämässä perinteisen asemansa. Samalla moninapaisuuden käsite on irronnut 1900-luvun teoreetikoiden visioista ja ennakoi uudenlaista maailmanpoliittista todellisuutta, jonka ääriviivat ovat vasta hahmottumassa.
geopolarium.com 