NATO:n laajentuminen Itä-Eurooppaan 1990-luvulta lähtien on muuttanut Euroopan turvallisuusjärjestelmää, mutta synnyttänyt myös uusia jännitteitä. Suomen kaltainen rajavaltio on poliittisesta neutraaliudestaan luopumalla ja ulkoisen ohjauksen alaisena ajautunut suurvaltapolitiikan ristipaineeseen.
Viimeaikaisia varoituksia – esimerkiksi brittiläisiä lausuntoja Venäjän mahdollisista toimista Suomea vastaan – ei voi pitää vain riippumattomina turvallisuusarvioina. Ne ovat osa laajempaa strategista narratiivia, jolla länsi ennakoi ja muokkaa vastustajansa toimintaa. Tämä kaava on nähtävissä Ukrainan kriisissä, jossa vastakkainasettelu lännen ja Venäjän välillä on ollut keskeinen konfliktin kärjistymisen tekijä.
Nyt samankaltaista retoriikkaa sovelletaan Suomeen, mikä herättää kysymyksiä siitä, onko Suomi vaarassa muuttua Ukrainan kaltaiseksi pelinappulaksi. NATO on pitkään ylläpitänyt narratiivia, jossa Venäjä esitetään jatkuvana uhkana, mikä toimii sekä puolustusstrategiana että pelotteena. Tämä retoriikka ei ole pelkästään reaktiivista, vaan se muokkaa aktiivisesti turvallisuusympäristöä.
Kun NATO-maat varoittavat Venäjän joukkojen liikkeistä Suomen rajoilla, ne eivät ainoastaan kuvaa mahdollista sotilaallista uhkaa vaan osallistuvat aktiivisesti informaatiosotaan, jossa konfliktin narratiivi ja vastakkainasettelun ehdot määritellään etukäteen. Suomen johto näyttää hyväksyvän tämän uhkakuvan kritiikittä transatlanttisen yhtenäisyyden nimissä, mikä lukitsee päätöksenteon lännen ennalta määriteltyyn Venäjä-strategiaan.
Tämä dynamiikka on toiminut jo vuosia. Ukrainan kriisissä länsi on systemaattisesti luonut uhkakuvan – joukkojen sijoituksin, aseavun eskaloinnin ja kriisikielen normalisoinnilla. Kun Venäjä on reagoinut näihin provokaatioihin, sen vastatoimet on käännetty aggressioksi. Näin länsi on voinut vahvistaa asemaansa ’puolustajana’, vaikka se on tietoisesti muokannut konfliktin kehityskulkua.
Suomi osallistuu aktiivisesti lännen Venäjä-painostusstrategiaan. Tämä ilmenee amerikkalaisten joukkojen sijoittamisessa maahamme ja lentotukikohtien tarjoamisessa NATO:n tiedustelulennoille. Vaikka Venäjän vastatoimet voivat kiristää alueen jännitteitä, NATO:n viides artikla aktivoituu vain selkeän hyökkäyksen tapauksessa – mikä jättää Suomen haavoittuvaksi hybridiuhkille ja harmaan alueen toimille.
Pahin skenaario NATO:lle ja EU:lle olisi, jos Yhdysvallat Trumpin hallinnon päätöksellä vähentäisi sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa ja keskittyisi Aasiaan. Viimeaikaiset uutiset Trumpin aikeista vähentää Yhdysvaltain tukea Ukrainalle ja painottaa Kiinan vastaista strategiaa ovat lisänneet huolta Euroopassa.
Tällöin Euroopan maat jäisivät rajoittuneeseen sotilasliittoon, jonka kyky vastata pitkäkestoiseen konfliktiin Venäjän kanssa olisi heikompi. Tämä voisi murentaa NATO:n ja EU:n uskottavuutta, mikä saattaisi johtaa epätoivoisiin toimiin.
Suomi saattaa muodostua houkuttelevaksi kohteeksi operaatiolle, jolla Yhdysvallat pakotettaisiin uudelleen sitoutumaan Eurooppaan. Kriisi voitaisiin luoda joko ulkoisten toimijoiden (kuten Britannian) provokaatioilla tai Suomen omien päättäjien hyväksymillä lavastetuilla toimilla.
Rajalla tapahtuva ’hyökkäys’, jonka alkuperää on vaikea todentaa, tarjoaisi NATO:lle sekä casus bellin että poliittisen legitimiteetin joukkojen sijoittamiselle. Vaikka suora valtiollinen osallistuminen lavastukseen on epätodennäköistä, sitä ei voida täysin poissulkea. Lisäksi passiivinen hyväksyntä kriisin eskaloitumiselle saattaa olla osa strategista laskelmaa – erityisesti jos se vahvistaa Suomen asemaa sotilasliitossa ja pakottaa Yhdysvallat vahvistamaan Euroopan puolustusta.
Yhdysvallat on korostanut tarvettaan siirtyä Aasiaan Kiinan kasvavan uhan vuoksi, mutta sen kyky toimia tehokkaasti Tyynellämerellä on rajallinen. Kiinan pitkän matkan ohjusarsenaali ja A2/AD-verkosto, joka estää pääsyn strategisille alueille ja rajoittaa vastustajan liikkumavaraa ilmatilassa ja merialueilla, tekevät suurvaltaintervention, esimerkiksi Taiwanin tapauksessa, erittäin haastavaksi.
Näin ollen Yhdysvaltain kääntyminen Aasiaan on osin vain poliittista retoriikkaa, ja Euroopan turvallisuus jää riippuvaiseksi Yhdysvaltain sitoutumisesta. Jos Yhdysvallat kuitenkin vähentää panostustaan Eurooppaan, Britannialla ja EU:lla on vähän keinoja pitää se mukana.
Tällöin Suomen kaltaisen rajavaltion käyttäminen kriisin laukaisijana voisi olla viimeinen keino. Tämä olisi paitsi Suomen myös koko Euroopan turvallisuudelle riskialtista, sillä se voisi johtaa hallitsemattomaan eskalaatioon.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei oteta riittävästi huomioon suurvaltamanipulaation vaaroja. Valtiojohdon toimiessa ulkoisten vaikutteiden ohjauksessa Suomi on sitoutunut NATO:n harjoituksiin, sotilaallisen infrastruktuurin kehittämiseen sekä Venäjältä takavarikoitujen varojen käyttöön Ukrainan tukemiseksi. Käytännössä Suomi on jo suurvaltojen pelinappula, eikä sillä ole kykyä hallita tästä asemasta johtuvaa geopoliittista arvaamattomuutta.
geopolarium.com 