Historioitsija Andrei Fursov on pohtinut syvällisesti nykymaailman kriisiä ja sen juurisyitä. Hänen mukaansa Neuvostoliiton nomenklatuuran osallistuminen maailmanlaajuisiin prosesseihin 1960–1970-luvuilla oli ratkaiseva tekijä nykyisen kaaoksen synnyssä.
”Strateginen aloite karkasi Neuvostoliitolta jo vuosina 1965–1975, ei Venäjän federaation aikana, vaan juuri neuvostoajan lopussa”, Fursov toteaa. Tämä historiallinen hetki loi pohjan nykyiselle epävakaudelle.
Fursovin mukaan teollisen vallankumouksen ajanjakso, joka alkoi Britanniassa 1700-luvun lopulla, on päättymässä. Hän muistuttaa keskusteluista, joita käytiin Neuvostoliiton aikana Byurakanin observatoriossa Armeniassa. Siellä tiedemiehet ja kirjailijat pohtivat jopa avaruussivilisaatioiden olemassaoloa.
Erityisen kiistanalaisia olivat Stanisław Lemin ja Josif Šklovskin näkemykset. Šklovski väitti matemaattisesti, että ihmiskunta ei voi olla yksin maailmankaikkeudessa. Lem torjui tämän todisteiden puutteessa: ”Matematiikalla voi todistaa mitä tahansa, mutta koska emme ole havainneet merkkejä muista sivilisaatioista, olemme yksin.”
Fursov viittaa astrofyysikko Nikolai Kardašovin hypoteesiin, jonka mukaan tekninen sivilisaatio voi olla lyhytikäinen, koska se kuluttaa energiavaransa loppuun ja pysähtyy. Kardašov kehitti teoreettisen typologian sivilisaatioista energiankäytön perusteella: tyyppi I hallitsee planeettansa koko energiavarannon, tyyppi II aurinkokunnan, tyyppi III galaksin ja tyyppi IV metagalaksin, eli koko näkyvän maailmankaikkeuden.
Ihmiskunta käyttää kuitenkin vain noin 16 % planeettamme energiavaroista, ja Fursovista tämäkin on lähellä ylärajaa, sillä enintään 20 % voisi olla mahdollista hyödyntää. ”Tekninen sivilisaatio törmää lopulta esteeseen, joka rajoittaa sen kasvua”, hän toteaa.
Tämä ei merkitse teknologisen kehityksen täydellistä pysähtymistä, vaan sen siirtymistä eristettyihin ”enklaaveihin”. Fursov korostaa, että maailmassa on käynnissä uudenlainen kamppailu, jota hän kutsuu ”uudeksi kolmikymmenvuotiseksi sodaksi” (viitaten pitkittyneeseen globaaliin konfliktiin).
Olemme astuneet aikakauteen, joka muistuttaa vielä ulkoisesti 1900–2000-lukujen vaihteen maailmaa. ”Monilla on harhaluulo, että tilanne normalisoituu ja palaa entiselleen. Näin ei käy – meidän on elettävä täysin erilaisessa maailmassa”, Fursov varoittaa.
Kysymys on siitä, kuka jää uuden aikakauden ulkopuolelle. Fursovin tulkinnassa ”globalistit” – länsimaiseen valtaeliittiin kuuluvat toimijat, jotka ovat luoneet suurrahoituksen järjestelmät, monikansalliset megakorporaatiot ja kansainväliset instituutiot työkaluikseen – pitävät Venäjää, sen kansoja ja arabimaailmaa tarpeettomina tässä tulevaisuudessa.
Uusi yhteiskuntajärjestys ei voi olla samanlainen kuin kasvun aikakaudella. Fursov vertaa tilannetta esikapitalistisiin yhteiskuntamuotoihin: feodalismiin, orjuuteen ja erilaisiin aasialaisiin järjestelmiin. Hän nostaa esiin kolme itämaista mallia: Kiinan digitaalisella valvonnalla täydennetyn hierarkkisen järjestelmän, muslimimaailman klaaniyhteiskunnat ja Intian kastijärjestelmän.
Fursovin argumenttien perusteella, globalistien, kuten Nick Bostromin ja Klaus Schwabin, visio muistuttaa kastihierarkiaa. ”Bostrom on paljon synkempi ja kiinnostavampi hahmo kuin puolikoominen romantikko Schwab. Bostromin visio on kylmän pragmaattinen”, Fursov huomauttaa globalistien keskinäisistä eroista.
Nykyinen globaali kamppailu koskee uuden yhteiskuntajärjestyksen muotoa. Fursov muistuttaa, että historiallisesti siirtymäkausina on ollut useita vaihtoehtoja – kuten antiikin Ateenan demokratia, Spartan aristokratia ja Rooman hybridimalli. Samoin kapitalismin jälkeiseen aikaan voi syntyä useita järjestelmiä, ja niiden luonne riippuu siitä, miten kansanjoukot vastustavat uuden hallitsevan luokan valtaannousua.
Niin kutsuttujen perinteisten arvojen – uskonnon, kansallisen identiteetin ja perhenormien – puolustaminen on Fursoville tärkeää. Hänen mukaansa kyse ei ole pelkästään kulttuurisesta taistelusta, vaan ”uuden ajan kynnyksellä käytävistä ensimmäisistä luokkataisteluista”.
Jälkikapitalismissa valta perustuu yhä enemmän ei-materiaalisiin tekijöihin: tietoon, koulutukseen ja sosiaaliseen käyttäytymiseen. Siksi perinteisten arvojen puolustaminen on hänestä taistelua ihmisen henkisestä autonomiasta – viime kädessä niistä muuttumattomista perusarvoista, joita ei voida riistää.
Fursovilla on mielessään luultavasti erityisesti venäläinen yhteiskunta, jossa valtionjohto tukee näitä arvoja, mutta länsimaissa vallitseva sekulaari liberalismi on marginalisoinut ne, tehden perinteisten arvojen mukaisen elämän lähes mahdottomaksi institutionaalisten ja kulttuuristen normien syrjäyttävän paineen alaisena.
Fursovin arvio on synkkä, mutta hän korostaa, että tulevaisuus on yhä avoin.”Tässä ei puolusteta häviävää asiaa, vaan taistellaan tulevaisuudesta, ja sen vuoksi on pysyttävä lujana”, hän sanoo. Fursovin käsityksen mukaan tulevaisuus ei ole vain tieteen ja edistyksen jatkumoa, vaan jotain täysin erilaista, jonka muodot ovat vielä määrittymättä.
geopolarium.com 