Entisen brittidiplomaatin Alastair Crooken mukaan kansainvälinen järjestelmä on syvässä murroksessa, mikä näkyy Iranin ja Israelin kiihtyneissä vihollisuuksissa. Israelin ohjus- ja drooni-iskut Teheranin sotilas- ja infrastruktuurikohteisiin ovat eskaloituneet kahdenvälisestä konfliktista osaksi laajempaa geopoliittista kamppailua, jossa Yhdysvallat ja Israel pyrkivät estämään moninapaisen maailman synnyn katkaisemalla Iranin, Venäjän ja Kiinan yhteistyön ennen sen vakiintumista.
Iranin vastaiskut Israelin sotilaskohteisiin – esimerkiksi Haifan satamaan ja Negevin ilmavoimien tukikohtiin – merkitsevät siirtymää avoimeen konfliktiin. Iran on vedonnut YK:n peruskirjan artiklaan 51 oikeuttaakseen itsepuolustuksensa. YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon 13.6. Iranin pyynnöstä Israelin iskujen jälkeen, mutta istunto ei johtanut konkreettisiin toimiin. Yhdysvallat esti päätöslauselman, joka olisi vaatinut Israelia lopettamaan iskunsa.
Tämä kehityskulku paljastaa moninapaisen maailmanjärjestyksen keskeisen haasteen: kansainvälinen oikeus on voimaton ilman geopoliittista painoarvoa. Kiina ja Venäjä tuomitsivat Israelin toimet, mutta eivät kyenneet estämään niitä. Peking on korostanut alueellisen vakauden merkitystä ja vaatinut tulitaukoa samalla, kun se pitää yhteyttä Teheraniin korkean tason diplomaattikanavien kautta.
Venäjän epäillään toimittaneen Iranille tutka- ja ilmatorjuntakalustoa ennen konfliktin kärjistymistä. Moskova ei ole vahvistanut eikä kiistänyt näitä väitteitä. Ulkoministeri Sergei Lavrov on todennut, että ”jos Israelilla on oikeus puolustautua, kuten länsi väittää, samalla logiikalla Iranilla on oikeus reagoida hyökkäyksiin alueellaan”.
Donald Trumpin lausunnot Yhdysvaltojen ehdottomasta tuesta Israelille ja vaatimukset Iranin “täydellisestä antautumisesta” tukevat Crooken analyysiä, jonka mukaan Washington pyrkii estämään vaihtoehtoisen valtajärjestyksen synnyn. Strategia on selvä: ensin Iran, sitten Venäjä, lopulta Kiina. Tavoitteena on torjua kolmikannan muodostuminen ennen kuin se ehtii luoda vakaita rakenteita moninapaiselle järjestelmälle, jossa länsikeskeinen hegemonia ei olisi itsestäänselvyys.
Kysymys kuuluu, ovatko Kiina ja Venäjä valmiita ja kykeneviä vastaamaan tähän haasteeseen konkreettisesti. Kiina on toistaiseksi keskittynyt diplomaattiseen ja taloudelliseen vaikuttamiseen ilman merkkejä sotilaallisesta tuesta Iranille. Sekä Kiinalla että Venäjällä on myös omat yhteytensä Israeliin. Lisäksi Venäjä on sitoutunut sotilasoperaatioonsa Ukrainassa, eikä sillä ole resursseja avata uutta rintamaa Länsi-Aasiassa ilman merkittävää strategista riskiä.
Iran on vaarassa jäädä yksin, ainakin lyhyellä aikavälillä. Tämä tekee siitä koetinkiven moninapaisen maailman idealle: jos länsimaat nujertavat Iranin ilman Kiinan ja Venäjän aktiivista vastarintaa, syntyy ennakkotapaus, joka viestii muille nouseville valtioille, että vaihtoehtoinen järjestelmä ei ole vielä elinkelpoinen.
Samalla YK:n rooli joutuu kriittiseen tarkasteluun. Turvallisuusneuvoston kyvyttömyys puuttua kansainvälisen oikeuden loukkauksiin osoittaa, että järjestelmän legitimiteetti nojaa voimapolitiikkaan, ei normeihin. Jos Iranin oikeus itsepuolustukseen jää pelkäksi kirjaimeksi siksi, että se ei ole länsimaiden liittolainen, paljastuu kansainvälisten sääntöjen suhteellisuus ja niiden alisteisuus vallalle.
Iranin kohtalo on enemmän kuin alueellinen kriisi – se on globaali testi sille, onko moninapainen maailmanjärjestys todella muotoutumassa vai jääkö se retoriseksi haaveeksi, jonka länsimaat kykenevät torjumaan asevoimin ja institutionaalisella ylivoimallaan. Jos Iran kukistetaan ilman laajempaa vastarintaa, tulkinta on selvä: globaali tasapaino kallistuu jälleen järjestykseen, jossa valta – ei oikeus – määrittää kansainväliset suhteet.
Kiinalla ja Venäjällä on edessään ratkaiseva valinta. Jos ne tyytyvät pelkkiin symbolisiin protesteihin ja diplomaattisiin eleisiin, ne käytännössä vahvistavat lännen hegemonian uudelleenmuotoutumista ja Israelin geopoliittista visiota ’uudesta Lähi-idästä’, jossa sionistivaltio olisi johtava voima. Jos ne kuitenkin kykenevät tukemaan Irania uskottavasti ilman laajamittaista konfliktia, moninapaiselle maailmalle voi jäädä elintilaa.
Tämä mahdollisuus ei ole pysyvä. Aikaikkuna on kapea, eikä kansainvälinen järjestys jää odottamaan. Jos Iran ei kykene yksin vastustamaan Israelia, jota Yhdysvallat ja länsimaat tukevat, tai jos Kiina ja Venäjä eivät pysty tarjoamaan riittävää vastapainoa, voidaan ajautua voimapolitiikan aikaan, jossa järjestystä ei rakenneta sopimuksilla ja instituutioilla, vaan pelolla, painostuksella, aseilla ja kehittyneillä teknologioilla.
geopolarium.com 