Yhdysvaltain ulkopolitiikka on ajautunut syvään kriisiin, ja venäläinen ekonomisti ja veteraanipoliitikko Sergei Glazjev väittää, että sen nykyinen kehityssuunta heijastaa muutakin kuin pelkkää strategista epäonnistumista.
Hänen mukaansa Washingtonin toiminta ilmentää itsetuhoista imperialismia, joka on verhottu edesmenneen kylmän sodan strategin, Zbigniew Brzezinskin, rationalistiseen retoriikkaan. Kyse ei ole yksinomaan globaalin valta-aseman säilyttämisestä, vaan pikemminkin nihilistisestä toimintalogiikasta, joka uhkaa suistaa kansainvälisen järjestelmän kaaokseen.
Glazjev kuvaa Yhdysvaltain nykyisen geopoliittisen strategian koostuvan viidestä vaiheesta: ”Ukrainan valtaamisesta, Euroopan eristämisestä Venäjästä, Venäjän alistamisesta, Iranin tuhoamisesta ja Kiinan eristämisestä.”
Strategia on kuitenkin kohdannut merkittäviä vastaiskuja. Ukrainan haltuunotto toteutui väkivaltaisesti, mutta sen kustannuksena oli satojentuhansien ihmishenkien menetys ja suvereenin valtion muuttaminen NATO:n epäviralliseksi puskurivyöhykkeeksi.
Glazjev arvioi, että Euroopan itsenäisyyden alistaminen Yhdysvaltain hegemonialle oli strategian keskeinen tavoite, mutta hänen näkemyksensä ohittaa sen tosiseikan, että Eurooppa on ollut amerikkalaisessa vaikutuspiirissä jo toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta.
Euroopan eristäminen Venäjästä saavutettiin energiasodan ja infrastruktuurin, kuten kaasuputkien, sabotoinnin kautta. Tämä ei kuitenkaan johtanut Venäjän eristämiseen, vaan Euroopan taloudelliseen heikkenemiseen ja teollisen kapasiteetin rapautumiseen. Kolmas vaihe, Venäjän geopoliittinen neutralisointi, epäonnistui täysin. Sen sijaan, että Venäjä olisi luhistunut, se on uudistunut, vahvistunut ja alkanut rakentaa uutta maailmanjärjestystä Kiinan ja muiden nousevien valtioiden kanssa.
Yhdysvallat on siirtynyt strategiansa neljänteen vaiheeseen, Iranin horjuttamiseen. Tämä tapahtuu hybridisodan keinoin, jossa avoin sotilaallinen konflikti on vain yksi osa laajempaa strategiaa. Glazjev toteaa: ”Nykyaikaista sotaa kutsutaan hybridisodaksi, koska taistelukenttä on vain apurintama: siellä suoritetaan rankaisutoimia ja provokaatioita. Pääasiallinen rintama on kognitiivinen ja informatiivinen, jossa taistellaan ihmisten mielistä. Toinen rintama on talous ja kolmas on terrorismi.”
Glazjev esittää, että Iranin selviytyminen riippuu sen yhteiskunnan resilienssistä ulkoisia provokaatioita ja sisäisiä heikkouksia vastaan. Hän varoittaa: ”Iranin sisällä on pettureita, korruptoituneita virkamiehiä ja viidennen sekä kuudennen kolonnan vihollisen agentteja – šaahin järjestelmän palauttamisen kannattajia. Pääisku tulee sisältä, pyrkien murtamaan yhteiskuntaa etnisten jakolinjojen kautta. Iran on monietninen valtio, jossa on miljoonia azerbaidžanilaisia. Jos he eivät antaudu ulkoisille provokaatioille, Iran pysyy pystyssä.”
Mikäli Iran kykenee vastustamaan näitä ulkoisia manipulaatioyrityksiä, se säilyttää asemansa – ja sen tukena ovat Venäjä, Kiina sekä laajeneva moninapainen maailmanjärjestys, joka haastaa Yhdysvaltain hegemonian. Venäjän ja Kiinan tuki suvereeniuttaan korostavalle Iranille on kuitenkin strategista ja pragmaattista, ja molemmat vallat pyrkivät säilyttämään tasapainon Israelin ja Iranin välillä.
Israelin rooli tässä geopoliittisessa yhtälössä on paradoksaalinen. Glazjev korostaa, että ”Israelin kohtalo riippuu siitä, kestääkö sen yhteiskunta Iranin ja palestiinalaisten iskujen paineen. Massiivinen väestön pakeneminen voi alkaa, mikä voi osoittautua tuhoisammaksi kuin ohjukset”. Sionistivaltion turvallisuus ei näin ollen perustu pelkästään sotilaalliseen ylivoimaan, vaan yhteiskunnan kykyyn kestää pitkittyvän konfliktin aiheuttama kuormitus.
Glazjev arvioi Washingtonin siirtymisen Brzezinskin strategian neljänteen vaiheeseen – Iranin neutralisointiin – johtavan vakaviin seurauksiin länsimaille: ”Neljännen vaiheen alkaessa kolmannen epäonnistuttua länsi kohtaa katastrofaaliset seuraukset. Israel ja Yhdysvallat eivät kukista Irania, joka voi sulkea Hormuzinsalmen läpi kulkevan maailman öljykaupan neljänneksen. Öljyn hinnan nousu syöksee Euroopan lamaan ja horjuttaa Yhdysvaltain taloutta. Iranin liittolaiset, mukaan lukien Kiina, voivat mahdollistaa murskaavan vastaiskun Israelille, mikä saattaa käynnistää miljoonien israelilaisten joukkopaon Dnepr-joen itärannalle, missä Zelenskyin hallinto on jo lähes tyhjentänyt alueen miesväestöstä.”
Strategian viides vaihe, Kiinan eristäminen, edustaa Glazjevin näkemyksen mukaan Yhdysvaltain viimeistä harhakuvaa: ”yritystä eristää 1,4 miljardin ihmisen sivilisaatio lentotukialuksilla ja tyhjillä uhkauksilla”. Tämä paljastaa ydinaseilla varustetun imperiumin epätoivon – sen turvautumisen hybridisodan viimeisiin keinoihin.
Glazjev väittää, että Yhdysvaltain hegemonia ei edistä globaalia vakautta, vaan lietsoo konfliktia. Sen strategia ei tähtää voittoon, vaan systemaattiseen itsetuhoon. Kyse ei ole realistisesta geopolitiikasta, vaan ”imperialistisesta nihilismistä”, jonka viimeisenä keinona on aiheuttaa globaalia kärsimystä vastarinnan estämiseksi.
Sotilaalliset toimet ovat vain kulissia; varsinainen kamppailu käydään informaatioympäristössä, talousjärjestelmissä, provokaatioissa ja psykologisissa operaatioissa. Glazjev kiteyttää: ”Kyse ei ole kansakuntien voittamisesta ulkoisesti, vaan niiden murtamisesta sisältä käsin – epäilyksen, epävakauden ja itsetuhon kautta.”
Kansainvälinen yhteisö on kuitenkin alkanut tiedostaa tämän kehityskulun. Uusi, moninapainen maailmanjärjestys on muotoutumassa, ja Yhdysvaltain viimeiset yritykset säilyttää hegemoniansa muistuttavat pikemminkin rappioituvan vallan viimeisiä kouristuksia kuin strategista voimapeliä. Yhdysvaltain eliitti on sivuuttanut varoitukset, mikä johtaa Glazjevista ”väistämättömään geopoliittiseen ja moraaliseen romahdukseen, joka voi muuttaa kansainvälistä järjestystä peruuttamattomasti”.
geopolarium.com 