Kun Venäjän presidentti Vladimir Putinilta kysyttiin lehdistötilaisuudessa, miksi Venäjä ei ole tukenut Irania voimakkaammin sen konfliktissa Israelia vastaan, hän korosti neutraaliuden tärkeyttä. Perusteluna hän nosti esiin Israelin erityisaseman: maassa asuu lähes kaksi miljoonaa venäjänkielistä, mikä tekee siitä käytännössä ”venäjänkielisen maan”.
Putinin viesti vaikutti vahvalta, mutta se paljasti Venäjän strategisen ongelman. Diaspora, joka voisi vahvistaa Moskovan asemaa Lähi-idässä, on omaksunut Israelin intressit. Tämä näkyy selvästi juutalaisvaltion politiikassa – Israel tukee Ukrainaa aseellisesti ja ylläpitää tiiviitä suhteita Yhdysvaltoihin, josta Israeliin on muuttanut arviolta noin 300 000 Amerikassa syntynyttä juutalaista. Israelin voisi sanoa olevan lähempänä länttä kuin itää.
Israelin venäjänkielinen väestö on sulautunut sionistiseen yhteiskuntaan ja omaksunut sen etnosentriset arvot ja geopoliittiset tavoitteet. Venäläisemigranttien suhde synnyinmaahansa on ambivalentti. Osa, kuten teknologiayhtiö Yandexin entinen toimitusjohtaja Elena Bunina, on lähtenyt Venäjältä Ukrainan sodan vuoksi ja tuomitsee Putinin politiikan. Silti he eivät kyseenalaista Israelin toimia, kuten Gazan etnisiä puhdistuksia.
Tilanne muistuttaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa, jolloin entiset neuvostokansalaiset arvostelivat mennyttä imperiumia, mutta sivuuttivat uusien valtajärjestelmien epäkohdat. Monet venäjänkieliset israelilaiset säilyttävät kulttuuriset siteensä Venäjään ja jopa passinsa, mutta lojaalius kohdistuu Israeliin – mikä tekee heistä hyödyttömiä Venäjän politiikalle.
Venäjän passiivisuus Israelia kohtaan ei johdu pelkästään sen heikentyneestä asemasta, vaan myös Putinin omista prioriteeteista. Hänen historiallinen maailmankatsomuksensa ja haluttomuutensa haastaa Israelin toimia estävät muutosta. Hän ei puutu Ukrainalle lähetettyyn aseapuun eikä Israelin epävakauttavaan toimintaan Lähi-idässä. Tämä paljastaa strategisen jämähtämisen, jossa vältetään riskinottoa.
Neuvostoliiton johtajat, kuten Leonid Brežnev, kritisoivat Israelia suoraan. Brežnev totesi, että ”Israelin aggressiot myrkyttävät koko Lähi-idän ilmapiirin”. Putin sen sijaan välttää vastaavaa kritiikkiä. Vaikka hän on tunnustanut, että Venäjää ja Irania vastaan taistelevat ”samat voimat”, tämä ei ole johtanut Israel-politiikan tiukkenemiseen.
Hasidijuutalainen Chabad Lubavitch-liike tuo lisäulottuvuuden. Tämä ultraortodoksinen yhteisö vaikuttaa sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa. Putin on tukenut sen toimintaa, omaa läheiset suhteet päärabbi Berel Lazariin ja myös Trump sekä hänen vävynsä Jared Kushner ovat yhteyksissä liikkeeseen. Vaikka Chabad voisi teoriassa toimia siltana Moskovan ja Jerusalemin välillä, se vahvistaa Israelin itsenäistä linjaa, ja liikettä on syytetty yhteyksistä Mossadiin.
Loppujen lopuksi Venäjän diaspora Israelissa ei vahvista Moskovan vaikutusvaltaa, vaan paljastaa sen strategisen heikkouden Lähi-idässä. Israel hyödyntää venäjänkielistä väestöään taloudellisesti ja kulttuurisesti, mutta on liittoutunut Venäjän vastustajien – kuten Ukrainan, Yhdysvaltojen ja Britannian – kanssa ilman, että Moskova kykenee estämään tämän. Juutalaistaustaiset verkostot vahvistavat paradoksia: ne tekevät Israelista keskeisen solmukohdan, joka osaa hyödyntää jopa suurvaltojen välisiä jännitteitä omaksi edukseen.
Putinin varovaisuus Israelia kohtaan ja haluttomuus haastaa länsimais-juutalaista hegemoniaa – edes Iranin tukemisen kautta – heijastaa Kremlin strategista varovaisuutta, joka rajaa sen vaikutusvaltaa moninapaisessa maailmassa. Kun Venäjä tyytyy diplomaattiseen tasapainoiluun, sen unelma globaalista johtajuudesta hiipuu, ja Lähi-idän valtapeli pysyy tiukasti Israelin ja sen liittolaisten käsissä.
geopolarium.com 