Teknologiayrittäjän ja sijoittajan Peter Thielin näkemykset muodostavat omalaatuisen filosofisen kudelman, jossa Raamatun profetiat, monitieteinen mimeettinen teoria ja transhumanistinen ajattelu kietoutuvat yhteen. Hänen äskettäin New York Timesin haastattelussa esittämänsä näkemykset paljastavat syvän epäluulon nykymaailman kehityssuuntaa kohtaan, mutta myös utopistisen uskon teknologian pelastusvoimaan.
Thielin varhaisissa kirjoituksissa yhdistyvät Leo Straussin ja René Girardin teoriat. Straussilta hän on omaksunut kritiikin valistuksen ihmiskäsitystä kohtaan: moderni politiikka on hylännyt kysymykset hyvästä elämästä ja ihmisluonnon vastakohtaisuuksista, mikä on jättänyt länsimaisen järjestyksen haavoittuvaksi. Girardin mimeettisen teorian mukaisesti Thiel korostaa, että ihmisten välinen kilpailu ja jäljittely (mimesis) johtavat väistämättä konflikteihin.
Thiel käyttää termejä antikristus ja Armageddon metaforina politiikan analyysissaan. Hänen tulkinnassaan antikristus edustaa teknokraattista globaalia hallintoa, joka rapauttaa kansallisvaltioiden suvereniteettia. Vastaavassa vastakkainasettelussa Armageddon symboloi hänelle kansallisvaltioiden viimeistä kamppailua tätä globalistista järjestelmää vastaan – ei niinkään Raamatun ennustamaa kirjaimellista lopunajan taistelua.
Tämän teoreettisen viitekehyksen valossa Thiel näkee konkreettisten poliittisten kehityskulkujen läpi uudelleen. Hänen analyysissaan nykypäivän instituutiot ja teknologiset trendit saavat profeetallisen ulottuvuuden, kun niitä tarkastellaan antikristus-Armageddon -dynamiikan kautta.
Hän havainnollistaa tätä kehitystä esimerkeillä, joissa ilmastonmuutoksen ja ydinsodan pelkoa hyödynnetään globaalin valvonnan ja hallinnon laajentamisen oikeuttamiseen. Jos tekoäly toimii antikristuksen tehokkaimpana työkaluna – algoritmien vähitellen vangitessa talouden, sosiaalisen kanssakäymisen ja jopa yksilön sisäisen maailman – niin samalla logiikalla myös ekologinen kohtuutalousliike (degrowth) voi kääntyä autoritaariseksi projektiksi. Tässä skenaariossa hyvä aikomus ei riitä: teknokratian koneisto omaksuu vallan keinolla millä hyvänsä, oli kyseessä sitten algoritmien optimointi tai hiilijalanjälkien hallinta.
Saksalais-amerikkalaisen Thielin analyysi Euroopan tilanteesta paljastaa hänen skeptisyytensä mantereen tulevaisuutta kohtaan. ”Euroopan poliittisessa tyhjiössä tarjolla on vain kolme vaihtoehtoa: vihreä teknokratia, islamistinen hallinto tai totalitaarinen kommunistinen valtio. Näistä vihreä liike on ylivoimaisesti vahvin”, hän kiteyttää. Tämä heijastuu EU:n yhä tiukemmassa sääntelyvallassa, jota Thiel pitää esimerkkinä ’pehmeästä totalitarismista’ – järjestelmästä, joka ei tarvitse väkivaltaa, koska kansalaiset omaksuvat sen normit vapaaehtoisesti.
Filosofisesti Thiel nojaa René Girardin mimeettiseen teoriaan, jonka mukaan teknologisoituneessa yhteiskunnassa kilpailu ja väkivalta luovat otollisen maaperän antikristuksen nousulle. Hän varoittaa, että moderni progressiivisuus saattaa johtaa ’mimeettiseen kriisiin’, jossa identiteetit hämärtyvät ja yhteiskunnallinen polarisaatio voimistuu. Tämä näkemys heijastaa hänen syvää epäluuloaan demokraattista prosessia kohtaan ja nojaa Straussin väitteeseen, jonka mukaan yhteiskunnat tarvitsevat salaisuuksia toimiakseen – piilotettuja totuuksia, jotka ovat liian järkyttäviä julkiselle keskustelulle.
Transhumanismin osalta Thiel pohtii, voisiko tekoäly ja bioteknologia irrottaa ’sielun’ (jota hän kuvailee haastatteluissa ’teknologisesti siirrettäväksi tietoisuudeksi’) ruumiillisista rajoituksista. Hän spekuloi, että teknologia voisi tehdä kehosta ’valinnaisen’. Hänen mukaansa jopa sukupuolenvaihdos on vain pieni askel kohti laajempaa tavoitetta: kehon ja mielen radikaalia muutosta kohti teknologista kuolemattomuutta.
Avoimesti homoseksuaali Thiel yhdistelee omalaatuisesti näennäiskristillistä teologiaa, sukupuoli-ideologiaa ja teknoutopiaa, heijastaen kiinnostustaan ihmisen rajojen ylittämiseen. Toisinajattelijana, jolla on sanottu olevan ’kivikautisia näkemyksiä’, hän on kuitenkin tukenut aborttia vastustavia republikaaneja ja Donald Trumpin uudelleenvalintaa.
Thielin käsitys tekoälystä on monisyinen. Toisaalta hän pitää sitä mahdollisena katekhonina – raamatulliseen käsitykseen perustuvana salaperäisenä voimana, joka pidättelee antikristuksen nousua. Toisaalta hän varoittaa tekoälyn ’saatanallisesta’ luonteesta, koska se kykenee jäljittelemään inhimillistä älykkyyttä ilman sielua tai moraalista kompassia. Thielin lausuntojen keskeinen paradoksi on siinä, että vaikka hän varoittaa teknokratian totalitaristisista vaaroista, hänen omat yrityksensä kehittävät juuri niitä valvonta- ja tekoälyteknologioita, joita hän väittää pelkäävänsä.
Tämä ristiriita käy ilmi selvästi, kun Israelin armeija käyttää Thielin Palantir-yhtiön kehittämiä tekoälyjärjestelmiä Gazan sodassa. Kiistanalaisin esimerkki on Lavender-järjestelmä, joka luo tekoälyavusteisesti tappolistoja luokittelemalla palestiinalaisia Hamasin jäseniksi – käytäntö, joka on johtanut merkittäviin siviiliuhreihin. Thiel on kieltäytynyt kommentoimasta järjestelmän eettisyyttä, vedoten siihen, että hänen ”on luotettava Israelin päätöksiin”. Tämä passiivinen asenne herättää kysymyksiä teknologiayhtiöiden vastuusta sotilasoperaatioissa käytettävien tekoälyratkaisujen kehittämisessä.
Yhdysvaltain ja länsimaiden asemaa Thiel analysoi ’suuren pysähtymisen’ käsitteen kautta. Hänen mukaansa teknologinen kehitys on hidastunut merkittävästi 1970-luvun jälkeen, ja tämä pysähtyneisyys uhkaa romahduttaa länsimaisen yhteiskunnan. Ratkaisuksi hän tarjoaa ’määrätietoista optimismia’ – uskoa konkreettisiin teknologisiin läpimurtoihin, kuten onnistuneisiin avaruusmatkoihin tai dementiaa parantavien lääkkeiden kehittämiseen. Hän korostaa teknologista rohkeutta, mutta tarvittavat keinot jäävät epämääräisiksi.
Girardin väkivaltateoria tarjoaa Thielille kehyksen nykyisten geopoliittisten konfliktien ymmärtämiseen. Ukrainan ja Gazan sodat voidaan nähdä heijastumina sisäisistä jännitteistä, jotka kohdistuvat ulkoisiin vihollisiin. Yhdysvaltojen ja Kiinan teknologinen kilpailu puolestaan paljastaa molempien osapuolten toistavan toistensa strategioita.
Thiel – tekno-optimisti ja apokalyptikko – nostaa esiin tekoälyvallankumouksen dilemman: länsimainen geoekonominen järjestys, joka nojaa piilotettuihin mekanismeihin ja jota nykyiset narratiivit eivät kykene selittämään, on hänen mukaansa erittäin hauras. ”Emme ajattele, mitä tekoäly merkitsee geopolitiikalle. Emme ajattele, mitä se merkitsee makrotaloudelle. Haluaisin meidän pohtivan enemmän tällaisia kysymyksiä”, hän toteaa.
Thielin filosofinen näkemys tarjoaa erikoisen linssin tarkastella nykyistä monikriisiaikaa. Hänen Armageddon-visionsa, teknologisen pysähtyneisyyden teoriansa ja transhumanistiset utopiansa muodostavat kiistanalaisen kokonaisuuden, joka herättää sekä filosofisia että käytännöllisiä kysymyksiä nykyaikaisen yhteiskunnan suunnasta.
Juuri tämä hänen ajattelunsa keskeinen piirre – kyvyttömyys sovittaa yhteen omien yritystensä kehittämää teknologiaa ja itse maalaamiaan uhkakuvia – tuo esiin syvemmän jännitteen modernin teknokapitalismin ytimessä. Kuten Thiel itse on todennut, ”ilman tekoälyä teknologinen kehitys on täydellisessä pysähdyksessä” – mutta juuri tämä riippuvuus tekoälystä tekee hänestä sekä sen tulevaisuuden profeetan että sen uhkien ruumiillistuman.
geopolarium.com 