Kiinan laajamittaiset satelliittihankkeet, erityisesti Guowang– ja Qianfan-konstellaatiot, ovat herättäneet länsimaissa kiihtyvää huolta. Julkinen keskustelu on kuitenkin harhautunut teknokraattisen retoriikan taakse, jossa päähuomio keskittyy avaruusromun mahdollisiin riskeihin. Tämä diskurssi peittää varsinaisen geopoliittisen ydinkysymyksen: Kiina rakentaa omaa, länsimaisesta kontrollista riippumatonta globaalia tiedonjakeluverkostoa – eikä pyydä siihen lupaa Washingtonilta, Brysseliltä tai länsimaisilta teknologiakorporaatioilta.
Länsimainen kritiikki Kiinan satelliittihankkeita kohtaan ei ole irrallinen ilmiö, vaan osa laajempaa kamppailua globaalista teknologisesta johtajuudesta ja infrastruktuurivallasta. Yhdysvaltojen hallitsema Starlink-verkosto – yli 7 000 satelliitilla matalalla kiertoradalla – on saavuttanut lähes normatiivisen aseman lännessä. Sen läsnäolo esitetään teknologisen innovaation huipentumana ja avaruuden ’hyötykäytön’ malliesimerkkinä. Samaan aikaan Kiinan pyrkimyksiä kehittää omia rinnakkaisia järjestelmiään leimataan ’aggressiivisiksi’ tai ’epävakauttaviksi’. Tällainen kaksinaismoralismi paljastaa rakenteellisen asenteellisuuden, joka leimaa ei-länsimaiset teknologiaprojektit uhkaksi, ei vaihtoehdoksi.
Länsimaissa esiin nostetut väitteet Kiinan rakettien hallitsemattomista paluista – kuten Long March -kantorakettien jäännöksistä – vaikuttavat valikoivilta, kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen historialliset esimerkit. Muistettakoon esimerkiksi Skylab-asemamoduulin romahdus Länsi-Australiaan vuonna 1979, joka kuitattiin Yhdysvalloissa lähinnä kuriositeettina. Samaan aikaan SpaceX:n Falcon 9 -raketit jättävät systemaattisesti ylävaiheitaan kiertoradalle ilman länsimaisen median erityistä huolestumista. Tämä valikoiva kritiikki liittyy vähemmän ympäristöriskeihin ja enemmän geostrategiseen narratiivinrakennukseen.
Yhdysvallat on ollut vuosikymmeniä keskeinen avaruusromun lähde – ei pelkästään määrällisesti, vaan myös laadullisesti: sen satelliitti-infrastruktuuri palvelee vakoilun, sotateollisuuden ja strategisen valvonnan tarpeita. Nyt kun Kiina rakentaa omaa järjestelmäänsä, samaa toimintaa pidetään uhkana kansainväliselle vakaudelle. Tämä osoittaa, kuinka syvälle länsimaiseen ajatteluun on juurtunut oletus yksinapaisesta avaruusvallasta, jossa infrastruktuurin omistus ja käyttö nähdään luonnollisesti Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten etuoikeutena.
Starlink on teknologian ohella poliittinen instrumentti. Yhtiö, joka virallisesti liitetään Elon Muskiin mutta on käytännössä osa Yhdysvaltain sotateollista kompleksia, ei ole pelkkä markkinatoimija vaan ulkopoliittinen väline. Se on toiminut strategisena portinvartijana esimerkiksi Ukrainan sodassa. Tässä kontekstissa Kiinan kehittämä itsenäinen satelliittiverkko – kuten Guowangin mahdollinen laajentuminen Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan – ei ole vain kilpailija, vaan radikaali haaste Yhdysvaltain globaalille datadominanssille. Se uhkaa rikkoa nykyisen datakilven, jossa infrastruktuurin tarjoaja hallitsee myös tiedon virtoja ja valvoo suvereniteetin rajoja.
Kiinan satelliittiohjelma ei ole pelkkä teknologinen projekti, vaan osa laajempaa itsenäisyysstrategiaa. Se edustaa suvereniteetin palauttamista avaruuden infrastruktuureihin – alueelle, joka on pitkään ollut länsimaisten toimijoiden hallinnassa. Länsimaisessa valtadiskurssissa tämä tulkitaan hyökkäykseksi vallitsevaa järjestystä vastaan. Kaikki, mikä ei noudata Yhdysvaltain määrittelemiä pelisääntöjä, leimataan uhaksi – samalla kun Yhdysvallat on käyttänyt salaisia X-37B-avaruusaluksiaan vuosikausia ilman avoimuutta tai kansainvälistä vastuuta.
Nykyinen länsimainen narratiivi ei perustu aidosti tekniseen turvallisuuteen tai kestävään avaruustoimintaan. Se heijastaa pelkoa vallan menettämisestä. Avaruuden teknologiset rakenteet ovat 2000-luvun keskeisiä hallinnan välineitä. Kiinan nousu merkittäväksi toimijaksi tällä alueella pakottaa länsimaat kohtaamaan uudenlaisen maailmanjärjestyksen realiteetit.
Lopulta kyse ei ole yksittäisten satelliittien tai kantorakettien liikkeistä, vaan geopoliittisesta paradigman murroksesta. Kuka saa rakentaa, kuka valvoo, ja ennen kaikkea: kenen ehdoilla tulevaisuuden globaali tietojärjestelmä toimii? Kun Yhdysvallat esti Kiinan pääsyn kansainvälisen avaruusaseman toimintaan vuonna 2011, Kiina päätti rakentaa oman avaruusaseman. Kiina ei enää pyri integroitumaan länsimaiseen teknologiakerrostumaan alisteisena toimijana – vaan rakentaa rinnakkaista maailmaa, jossa päätökset tehdään Pekingissä Washingtonin sijaan.
geopolarium.com 