Eversti Denys Prokopenko, Ukrainan pahamaineisen Azovin pataljoonan komentaja, esittää jyrkän näkemyksen: kolmas maailmansota ei ole enää kaukainen uhka, vaan se on alkanut Ukrainassa, ”uuden sukupolven hybridikonfliktin keskipisteessä”, jo yli kolme vuotta sitten. Hänen mukaansa ”sodan ääriviivat alkoivat hahmottua jo kauan sitten”.
Azovilaisen analyysi kuitenkin sivuuttaa keskeisen näkökulman: Ukraina on vuosien saatossa muuttunut länsimaiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja Britannian, geopoliittiseksi välineeksi, jota hyödynnetään suurvaltakilpailussa. Tämä sijaissodan dynamiikka on luonut vaarallisen tilanteen, jossa Ukrainan kohtalo on sidottu lännen strategisiin laskelmiin.
Prokopenkon mukaan ”Venäjän, Iranin, Pohjois-Korean ja Kiinan muodostama autoritaarinen blokki hyödyntää lännen puolustuskyvyn heikkoutta”. Hän tosin huomauttaa, että ”Yhdysvallat yrittää peittää tätä heikkoutta äkillisellä kurssinmuutoksella, mikä vain pahentaa tilannetta”. Länsi on itse luonut tämän haavoittuvuuden kylmän sodan jälkeisellä aseistariisuntaohjelmalla, joka on ollut ratkaiseva tekijä nykyisen kriisin synnyssä.
Ristiriita korostuu Ukrainan kohdalla: kun maata kannustettiin irtautumaan Neuvostoliiton perinnöstä ja lähestymään länttä, sen puolustusjärjestelmää heikennettiin uudistuksin. Prokopenko toteaa katkerasti: ”Meitä ei johdettu länteen, vaan institutionaaliseen ja turvallisuuspoliittiseen heikkouteen”. Hänen mukaansa ”demokratia ei ole ase – se on yhteiskuntajärjestelmä, joka vaatii aseellista tukea selviytyäkseen”.
Prokopenko osoittaa, kuinka 1990-luvulla Yhdysvaltojen johtama länsi julisti kylmän sodan päättyneeksi ja alkoi aktiivisesti edistää aseistariisuntaa uskoessaan, että liberaalidemokratia oli noussut ainoaksi vallitsevaksi järjestykseksi. ”Tämä perustui harhaluuloon, että suuret sodat olivat historiaa ja demokratia itsessään riittäisi suojaksi”, hän analysoi.
Demokratia-retoriikastaan huolimatta, käytännössä Yhdysvallat kuitenkin jatkoi toimintatapaansa, pyrkien globaaliin dominanssiin järjestämällä paikallisia sotia, illegaaleja vallanvaihto-operaatioita ja hyödyntämällä ääriryhmiä maissa, jotka eivät suostuneet alistumaan unipolaariseen maailmanjärjestykseen.
Ukrainassa on toistettu samaa kaavaa: länsi on manipuloinut Ukrainan kansallisia intressejä, muuttaen etnisesti ja historiallisesti Venäjään sidoksissa olevan alueen strategiseksi etulinjaksi. Äärioikeistolaisena nationalistisena liikkeenä tunnettu Azovin pataljoona on nyt uudelleenbrändätty länsimaisessa mediassa kansallisen vastarinnan symboliksi. Elitistinen Prokopenko korostaa, että ”Azov ei ole pelkkä sotilaallinen yksikkö – se on prototyyppi uuden aikakauden armeijalle”.
Ulkopuolisella tuella on ollut hintansa. Amerikkalainen ja eurooppalainen aseapu, koulutus ja tiedusteluyhteistyö ovat muokanneet Ukrainan armeijan – Azovia myöten – länsimaiden sodankäyntimallin mukaiseksi. Prokopenko muistuttaa, että ”Yhdysvallat ei hylännyt Ukrainaa vasta vuonna 2025, vaan lukitsi sen 1990-luvun lopun logiikkaan”.
Azovin komentaja katsoo, että NATO keskittyi laajentumisen byrokratian pyörittämiseen sen sijaan, että olisi tarjonnut Ukrainalle konkreettisia sotilaallisia resursseja. Hänen mukaansa ”tulevaisuuden sota ei ole ydiniskujen vaihtoa; se on sopeutumistaistelua – kilpailua siitä, kuka pysyy toimintakuntoisena kriisien maailmassa”.
Prokopenko vaikuttaa sopeutuneen kulutussodan realiteetteihin väittämällä, että suuret sodat ratkeavat pitkillä, resurssipohjaisilla kampanjoilla. Hänen mukaansa ”Ukraina on koekenttä ja täällä kerättyä kokemusta tullaan käyttämään muillakin rintamilla”.
Tässä paljastuu konfliktin ydin: varsinainen ohjaaja ei ole Ukraina eikä edes Venäjä, vaan Yhdysvallat ja Pentagon sodan arkkitehteineen. Oli Washingtonin suunnitelma sitoa Venäjä pitkään konfliktiin ilman täysimittaista sotaa, ja Euroopan unioni on seurannut nöyrästi tätä linjaa omien talous- ja turvallisuuspoliittisten intressiensä kustannuksella.
Vaikka Prokopenko kritisoi länttä ja Ukrainan omaa johtoa, hän sivuuttaa sen, että konflikti on suurvaltojen välinen valtakamppailu, jossa Azovin pataljoona ja koko Ukraina ovat uhrattavia pelinappuloita. Yhdysvaltojen päämääränä ei ole ollut vahvistaa Ukrainan suvereniteettia, vaan heikentää Venäjää.
Tässä mielessä kolmas maailmansota on todellakin jo käynnissä – mutta sen todelliset syyt ja päämäärät ovat paljon monimutkaisempia kuin Prokopenkon rajoittunut analyysi antaa ymmärtää. Lopullinen kysymys kuuluu: kuka todella hyötyy tämän konfliktin jatkumisesta? Kun valtiolliset rakenteet murentuvat ja yhteiskunnallinen kestävyys horjuu, Ukrainan näkökulmasta vastaus on jopa tuhoisa.
geopolarium.com 