Globaalin vallan dynamiikka on murroksessa. Perinteiset analyysit korostavat siirtymää kohti moninapaista maailmaa, jossa suurvallat – Kiina, Venäjä ja mahdollisesti muut – muodostavat omia strategisia ja kulttuurillisia blokkejaan vastapainoksi Yhdysvaltain heikentyvälle hegemonialle.
Tämä näkemys perustuu ajatukseen, että liberalismin kriisi ja länsimaisten instituutioiden rappeutuminen johtavat uudenlaiseen järjestykseen, jossa valta jakautuu erillisten poliittis-taloudellisten järjestelmien kesken. Kiina nojaisi sosialistiseen hallintomalliin kiinalaisilla ominaispiirteillä, Venäjä euraasialaiseen suurvaltapolitiikkaan ja Eurooppa pyrkisi Brysselin unionillaan kohti liittovaltiota.
Todellisuudessa globaali järjestelmä ei hajoa siististi kulttuurillisesti määriteltyihin alueisiin, vaan siirtyy kohti sekasortoisempaa, teknologisesti määräytyvää jakautumista – teknopolaarista tulevaisuutta, jossa vallan keskipisteet eivät ole enää valtioita, vaan digitaalisia alustoja, tekoälyverkkoja ja datamonopoleja.
Esimerkiksi TikTokin ja Huawein ympärillä käydyt kiistat Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä osoittavat, miten teknologiayhtiöt eivät ole pelkkiä taloudellisia toimijoita, vaan strategisia välineitä, joilla valtiot ja yhtiöt kamppailevat globaalista vaikutusvallasta.
Perinteinen geopoliittinen ajattelu on pitänyt kiinni valtioiden asemasta maailmanpolitiikan ydinyksikköinä, mutta tämä näkemys ei enää täysin vastaa nykyajan monimutkaista todellisuutta. Rajat ovat liikkuvia sekä fyysisessä että virtuaalisessa mielessä, ja digitaalinen infrastruktuuri määrittelee valtaa nykyään enemmän kuin alueellinen vaikutusvalta tai resurssit.
Kiinan pyrkimykset teknologiseen itsenäisyyteen, kuten sen kehittämät tekoälyjärjestelmät tai digitaalinen yuan, eivät johdu pelkästään halusta luoda sivilisaatiollinen vastapaino länsimaille, vaan ennen kaikkea tarpeesta säilyttää suvereniteetti digitaalisella aikakaudella. Kiinan suuri palomuuri ja tiukka sensuuripolitiikka eivät ole vain kontrollin välineitä, vaan strategisia linnoituksia, jotka suojaavat maan sisäistä järjestelmää ulkoisilta digitaalisilta uhilta.
Vastaavasti Venäjän geopoliittiset toimet eivät enää perustu pelkästään klassiseen valtapolitiikkaan, vaan hybridivaikuttamiseen, kybersodankäyntiin ja energiaverkostojen hallintaan. Esimerkiksi vuonna 2020 paljastunut, Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun operaatioksi epäilty SolarWinds-hakkerointi osoitti, miten kyberhyökkäykset voivat horjuttaa länsimaiden kriittistä infrastruktuuria.
Euroopan unionin taistelu digitaalisen suvereniteetin puolesta – kuten omien pilvipalvelujen (Gaia-X) kehittäminen ja tekoälylainsäädännön (AI Act) luominen – osoittaa, että perinteinen alueellinen integraatio ei yksinään riitä globaalissa kilpailussa. EU:n panostus datansuojaukseen (GDPR) edistää teknologista itsenäisyyttä, mutta riippuvuus amerikkalaisesta infrastruktuurista, kuten Amazon Web Servicesistä, pitää unionin edelleen ulkoisen vallan vaikutuspiirissä.
Länsimaisen liberaalin järjestyksen heikkeneminen ei johda odotettuun kulttuuristen perinteiden elpymiseen tai konservatiiviseen vastareaktioon, vaan teknologiayhtiöiden valtaannousuun. Kun poliittiset ja institutionaaliset rakenteet heikkenevät, valta keskittyy niille toimijoille, jotka hallitsevat digitaalisia alustoja ja globaaleja markkinamekanismeja. Koska valtiot haluavat pysyä kilpailukykyisinä murroksessa, ne panostavat digitalisaatioon.
Järjestelmäkriisi ei johda uuteen tasapainoon, vaan pitkään siirtymäkauteen, jossa teknologiayhtiöt nousevat valtiollisten toimijoiden rinnalle. Tällä muutoksella on syvät yhteiskunnalliset seuraukset: datamonopolit heikentävät yksilön itsemääräämisoikeutta, algoritmien läpinäkymätön päätöksenteko horjuttaa demokratiaa, ja teknologisen vallan keskittyminen syventää yhteiskunnallista kahtiajakautumista.
Teknopolaarinen maailma paljastaa vallan jatkuvuuden uudessa muodossa: valtiot ovat olleet riippuvaisia rahoitusmarkkinoiden toimijoista jo pitkän ajanjakson ajan. Nyt teknologiajärjestelmien noustessa vallan keskuksiksi, perinteinen finanssivalta uudistuu digitaalisessa muodossa. Vallan luonne muuttuu, mutta sen keskittyminen säilyy – vain välineet uudistuvat.
Tulevaisuuden konflikteja ei käydä niinkään valtioiden välillä vaan teknologia-ekosysteemien kesken. Ihmiskunta ei enää jakaudu alueellisesti vaan teknologisten järjestelmien mukaan: osa asuu avoimissa verkostoissa, toiset suljetuissa valvontaympäristöissä, jotkut digitaalisissa heimoyhteisöissä irrallaan perinteisistä valtioista. Tässä muutoksessa ratkaiseva kysymys on, voiko teknologia edistää yhteistä hyvää vai onko se väistämättä konfliktien ja kontrollin väline.
Uusi maailmanjärjestys ei synny idän ja lännen kamppailussa vaan digitaalisen infrastruktuurin hiljaisen valloitushankkeen kautta. Suurin uhka ei ehkä olekaan toinen suurvalta, vaan se, että valta on hajonnut verkostojen verkostoon. Kuka lopulta ohjaa näiden järjestelmien logiikkaa, ja onko ihmisillä enää mahdollisuutta vaikuttaa teknopolaarisen maailman kehityssuuntaan?
geopolarium.com 