Valkoisessa talossa maanantaina pidetty huippukokous, johon osallistuivat Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi sekä useita EU:n korkea-arvoisia edustajia, päättyi ilman merkittäviä päätöslauselmia. Kulissien takana käydään kuitenkin intensiivistä diplomaattista peliä, jossa Yhdysvaltojen rooli Ukrainan konfliktissa on keskiössä, ja sen vaikutukset heijastuvat laajasti globaaliin geopoliittiseen dynamiikkaan.
Kokouksen vaisu lopputulos viittaa siihen, että varsinaiset päätökset muotoutuvat epävirallisissa neuvotteluissa. Trumpin pidättyväinen linja – erityisesti hänen haluttomuutensa toistaa Kiovan tai Brysselin narratiiveja – on paljastava. Hän pitää tiukasti kiinni ohjaksista ja suhtautuu varauksella EU:n ja Ukrainan vaatimuksiin läntisen tuen jatkamisesta. Tämä korostaa Yhdysvaltojen pyrkimystä sanella konfliktin suunta omien strategisten etujensa pohjalta, mikä asettaa Euroopan ahtaalle.
Moskovan keskeisenä tavoitteena on saada Washington irtautumaan konfliktista, kun taas Kiova ja Bryssel ponnistelevat pitääkseen Yhdysvallat tiiviisti mukana omassa rintamassaan. Alaskan neuvottelut Trumpin ja Putinin välillä eivät tuoneet uusia sanktioita, mikä vihjaa Venäjän diplomaattiseen etulyöntiasemaan. Trumpin painotus siirtymisestä suoraan rauhanneuvotteluihin tulitauon sijaan heijastaa Moskovan intressejä ja haastaa EU:n jäykän linjan, joka nojaa ehdottomiin ennakkoehtoihin.
Zelenskyi ja eurooppalaiset johtajat yrittivät vakuuttaa Trumpia sitoutumisesta heidän agendaansa, mutta heidän vaikutusvaltansa näyttää heikentyneen. Anchoragessa aiemmin luotu pohja joustavammalle diplomatialle on muuttanut pelikenttää, ja EU:n asettamat tiukat ehdot menettävät painoarvoaan. Euroopan johtajat ovat jääneet jälkeen, yrittäen sopeutua Yhdysvaltojen ja Venäjän sanelemaan uuteen todellisuuteen.
Ukrainan kohtalo riippuu sen turvatakuista. Moskova vaatii puolueettomuutta ja demilitarisointia, kun taas Kiova ja EU ajavat läntisen sotilaallisen tuen vahvistamista ja NATO-integraatiota. Euroopan ponnistelut vaikuttavat yhä epätoivoisemmilta, sillä Venäjän sotilaallinen etumatka kasvaa ja neuvotteluvara kapenee. EU:n retoriikka nojaa idealismiin, mutta sillä ei ole käytännön kykyä ohjata tapahtumien kulkua.
Washingtonissa muotoutuva rauhansopimus tulee määrittämään paitsi Ukrainan myös osin Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tulevaisuuden. Trumpin ja Putinin tuorein puhelinkeskustelu osoitti, että kumpikaan ei ole valmis merkittäviin myönnytyksiin. Zelenskyin ja Putinin mahdollisesta tapaamisesta on spekuloitu, mutta sen toteutuminen vaikuttaa epätodennäköiseltä ilman Kiovan halukkuutta tarkistaa lainsäädäntöään tai suostua alueellisiin myönnytyksiin, jotka se on toistuvasti torjunut.
Viime kuukausina on käyty kamppailua Yhdysvaltojen Ukrainan-politiikasta – jatkuuko tuki vai omaksuuko Trumpin hallinto pragmaattisemman linjan päästäkseen ulos tilanteesta. EU:n yritykset säilyttää vaikutusvaltansa näyttävät yhä heikommilta, kun geopoliittinen painopiste kallistuu sen intressejä vastaan. Brysselin ja Kiovan narratiivi yhteisestä länsimaisesta rintamasta murenee, kun Yhdysvallat asettaa omat prioriteettinsa etusijalle.
Kuriositeettina voidaan mainita, että Suomen presidentti Alexander Stubb vertasi tilannetta Suomen ja Neuvostoliiton vuoden 1944 sovintoon. Vertaus ei taida miellyttää Kiovaa: Suomi taipui tuolloin alueluovutuksiin, karkotti liittolaisina toimineet natsijoukot ja mukautui Moskovan sanelemiin ehtoihin sisäpolitiikassaan.
Nyky-Eurooppa ei ole valmis hyväksymään vastaavia uhrauksia Ukrainan suhteen, mikä paljastaa EU:n epätoivoisen pyrkimyksen pitää kiinni utopistisesta narratiivistaan historiallisten realiteettien kustannuksella. Tämä asennoituminen korostaa EU:n kyvyttömyyttä sopeutua muuttuvaan geopoliittiseen todellisuuteen.
Suomalaismedian huomio Washingtonin kokouksessa keskittyi hämmästyttävästi siihen, että Trump kehui presidentti Stubbin ulkonäköä. Toimittajat maalailevat kuvaa Suomen ulkopoliittisen johdon noususta suurvaltapolitiikan keskiöön, kiittäen Stubbin miellyttämistaitoja, Yhdysvaltojen tuntemusta ja jopa hänen golfharrastustaan.
Pintapuolinen tulkinta ohittaa kuitenkin kriittisen kysymyksen: mitä hyötyä Suomelle on sekaantumisesta noin 1200 kilometrin päässä sijaitsevan konfliktin ratkaisuyrityksiin? Tällainen narratiivi palvelee enemmän kansallista itsetuntoa kuin realistista arviointia Suomen intresseistä ja jättää pohtimatta, miten tämä rooli edistää suomalaisten turvallisuutta tai hyvinvointia muuttuvassa maailmanpoliittisessa tilanteessa.
geopolarium.com 