Kiinan toisen maailmansodan päättymisen 80-vuotisjuhlan paraati oli visuaalisesti ja symbolisesti vaikuttava tapahtuma, joka ilmensi paitsi historiallista muistia myös Kiinan nykyistä geopoliittista itsetuntoa. Tämä spektaakkeli, joka korosti kansallista yhtenäisyyttä ja sotilaallista mahtia, ei ollut pelkkä muistojuhla, vaan keino vahvistaa valtion legitimiteettiä historiallisella narratiivilla.
Jos olemme siirtymässä pois toisen maailmansodan jälkeen luodusta liberaalista länsikeskeisestä kansainvälisestä järjestyksestä, voisiko globaali yhteisö nyt siirtyä sotatraumojen toistuvasta politisoinnista kohti uudenlaista maailmanjärjestystä, joka orientoituu monenkeskiseen tulevaisuuteen?
Toisen maailmansodan muistojuhlat, kuten Kiinan paraati, ovat geopoliittisen viestinnän välineitä. Kiinassa ne lujittavat kansallista identiteettiä ja oikeuttavat kommunistisen puolueen valtaa korostamalla sen roolia Japanin vastaisessa taistelussa. Ne myös muovaavat kuvaa Kiinasta selviytyjänä ja nousevana supervaltana.
Tämä historiallisten tapahtumien instrumentaalinen hyödyntäminen ei kuitenkaan ole yksinomaan kiinalainen ilmiö. Venäjällä toisen maailmansodan voitonpäivä on keskeinen osa kansallista narratiivia, joka legitimoi nykyhallinnon geopoliittisia pyrkimyksiä ja oikeuttaa sen toimia myös Ukrainan konfliktissa.
Vielä syvemmällä länsimaisessa diskurssissa näkyy samanlainen, mutta usein huomiotta jäävä ilmiö: angloamerikkalainen historiallinen narratiivi on systemaattisesti rakentanut maailmanjärjestystä, jossa länsimaiset arvot ja intressit esitetään universaaleina ainoina hyväksyttävinä aatteina, jotka kaikkien kansojen tulisi omaksua.
Erityisen räikeästi historiaa on hyödynnetty Israelin ja Palestiinan konfliktissa. Siinä holokaustin vakiintunutta representaatiota on käytetty moralistisen ylemmyyden ja poliittisen oikeutuksen välineenä. Länsi on suojellut Israelin aggressiivisia toimia, mikä on normalisoinut eriarvoisia käytäntöjä. Palestiinalaisten ahdinko on jäänyt toissijaiseksi, paljastaen globaalin oikeudenmukaisuuden epäsymmetrian. Tämä kaksoisstandardi heikentää länsimaisen arvojargonin uskottavuutta ja estää ratkaisun löytymisen.
Menneisyyden jatkuva politisointi syventää konflikteja ja ruokkii sukupolvien välisiä traumoja, jotka jähmettyvät instituutioihin – valtion politiikkaan, medianarratiiveihin ja opetussuunnitelmiin. Esimerkiksi Venäjään kohdistuvassa vihamielisyydessä kaikuvat edelleen toisen maailmansodan ja kylmän sodan jakolinjat. Tämä noidankehä lukitsee ihmiset menneisyyteen, sillä historiallinen taakka määrittää geopoliittisia asenteita ja rajoittaa kollektiivista mielikuvitusta.
Mikä voisi murtaa tämän kierteen? Tarvitaan poliittista filosofiaa ja tahtoa, joka kykenee katsomaan eteenpäin. Tässä teknologiasta voi tulla katalyytti: datapohjainen päätöksenteko ja älykkäät yhteistyöverkostot voisivat luoda konkreettisia yhteisen edun alueita, jotka ylittävät kansallisvaltioiden rajat ja historialliset kaunat.
Kuitenkin teknologia on kaksiteräinen miekka. Tekoäly voi auttaa ratkaisemaan globaaleja ongelmia, mutta sen keskittyminen valtioiden ja suuryritysten käsiin voi syventyä hegemoniseksi vallaksi. Kiinan paraati osoitti, miten huipputeknologia palvelee nationalismia ja sotilaallista näyttämöä. Samalla digitalisaatio luo uusia ylikansallisia tiloja, jotka haastavat perinteisen territoriaalisen hallinnan ja vaativat ennennäkemätöntä kansainvälistä sääntelyä ja yhteistyötä.
Kiinan presidentti Xi Jinping totesi juhlaparaatissa, että ”maailman on jälleen kerran valittava rauhan ja sodan, vuoropuhelun ja vastakkainasettelun sekä molempia osapuolia hyödyttävien ratkaisujen ja nollasummapelien välillä”. Hänen mukaansa Kiina ”seisoo historian oikealla puolella ja ihmiskunnan edistyksen puolella, pysyy rauhanomaisen kehityksen polulla ja yhdistää voimansa muun maailman kanssa rakentaakseen yhteisön, jolla on yhteinen tulevaisuus”.
Tämä retoriikka heijastaa Kiinan tavoitetta esittää itsensä monenkeskisyyttä kannattavana suurvaltana, joka edistää rauhaa ja yhteistyötä. Kiinan investoinnit globaaleihin aloitteisiin, kuten Vyö ja tie -hankkeeseen, sekä sen rooli esimerkiksi uusiutuvan energian kehittämisessä, tukevat tavoitetta rakentavaan kansainväliseen rooliin. Tämän narratiivin uskottavuus riippuu siitä, pystyykö Kiina sovittamaan kansalliset intressinsä kansainvälisen yhteistyön kanssa, vai vahvistaako se ensisijaisesti omaa asemaansa.
Futuristinen näkökulma globaaliin hallintoon edellyttää siirtymää menneisyyden traumojen politisoinnista kohti yhteisiä, tulevaisuusorientoituneita päämääriä. Tämä ei merkitse historian unohtamista, vaan sen asettamista kontekstiin, joka tukee rakentavaa ja inklusiivista maailmanjärjestystä.
Esimerkiksi avaruustutkimus, jossa Kiina, Yhdysvallat ja muut toimijat ovat yhä aktiivisempia, voisi toimia symbolisena ja käytännöllisenä alustana tällaiselle visiolle. Yhteiset hankkeet, kuten planeettojen tutkimus tai asteroidien louhinta, voivat edistää globaalia yhteisöllisyyttä, joka perustuu yhteistyöhön kilpailun sijaan.
Uuden globaalin hallintamallin rakentaminen vaatii eettisiä normeja ja instituutioita, jotka ehkäisevät teknologian väärinkäyttöä – esimerkiksi valvontayhteiskuntien vahvistumista tai autonomisten aseiden leviämistä – ja samalla vastustavat historian hyväksikäyttöä poliittisiin tarkoituksiin.
Tämä edellyttää monitasoista dialogia valtioiden, kansalaisyhteiskunnan, tutkijoiden ja yksityisen sektorin kesken. Vain näin voidaan rakentaa oikeudenmukainen ja teknologisesti edistynyt kansainvälinen järjestelmä, joka vastaa Kiinan narratiivissa korostettua ’yhteisen kohtalon yhteisöä’ ja keskittyy jaettuihin, tulevaisuuteen suuntautuneisiin päämääriin.
geopolarium.com 