Tekoälyn kehitys on käynnistänyt investointiaallon teknologiasektorilla. Suuryritykset, kuten Microsoft, Meta, Amazon ja Google, ovat panostaneet kielimalleihin, laskentatehoon, puolijohdeteknologiaan ja datakeskuksiin. Näiden investointien taloudellinen kannattavuus on kuitenkin epävarma. Kiinalaisen DeepSeekin kaltainen innovaatio osoittaa, että globaalissa kilpailussa menestymiseen ei aina tarvita valtavia resursseja.
Mediassa leviävät narratiivit tekoälyn mullistavasta potentiaalista jakautuvat ääripäihin: utopistisiin visioihin, jotka ennustavat tekoälyn ratkaisevan ihmiskunnan ongelmat, sekä eksistentiaalisiin uhkakuviin, joissa tekoäly syrjäyttää ihmiskunnan. Tämä polarisoiva diskurssi sivuuttaa usein käytännön vähittäiset muutokset, joilla teknologia todellisuudessa vaikuttaa yhteiskuntaan.
Historioitsija Janis Mimuran tutkimus Japanin teknofasismista, Planning for Empire: Reform Bureaucrats and the Japanese Wartime State (2011), antaa viitekehyksen nykypäivän kehityksen analyysille. Mimura kuvaa, kuinka Japani kolonisoi 1930-luvulla Kiinan koillisosassa sijaitsevan Mantšurian, tehden alueesta varhaisen teknofasismin koekentän. Tuloksena oli autoritaarinen nukkevaltio, Mantšukuo, joka keskittyi raskaaseen teollisuuteen, kuten teräs- ja asetuotantoon, hyväksikäyttäen paikallisväestöä ja luonnonvaroja Japanin sotateollisiin tarpeisiin.
Kauppaministeriön virkamies Kishi Nobusuke johti vuodesta 1936 zaibatsu-konsernien tukemaa teollistamisohjelmaa Mantšukuossa. Tämä tarkoitti pakko- ja orjatyövoiman käyttöä sekä työntekijöiden epäinhimillistä kohtelua, mikä aiheutti merkittäviä kuolonuhreja. Palattuaan Japanin valtakunnalliseen politiikkaan vuonna 1939, Kishi ajoi vastaavaa valtion ohjaamaa teollistamista kotimaassaan.
Teknokratia oli ideologinen projekti, joka asetti teknologisen rationaliteetin yhteiskunnallisten arvojen edelle, legitimoiden vallan keskittämisen. Toisin kuin Mussolinin fasismi tai Hitlerin kansallissosialismi, Japanin järjestelmä ei rakentunut yhden karismaattisen johtajan vaan byrokraattien ja armeijan varaan. Mimuran mukaan Japani ”liukui fasismiin”, kun virkamiehet käyttivät valtaansa kulissien takana keisarin nimissä. Teknokratian selviytyminen sodan jälkeisessä Japanissa kuvastaa sen institutionaalista sopeutumiskykyä.
Piilaakson teknokraattinen eliitti on noussut keskeiseksi toimijaksi Yhdysvalloissa. Big Tech ammentaa symbolista ja materiaalista valtaa teknologian näennäisen pysäyttämättömyyden kautta, marginalisoiden kriittisen keskustelun digitalisaation yhteiskunnallisista vaikutuksista. Tämä valta kietoutuu Trumpin hallinnon AI Action Plan -ohjelmaan, joka tähtää tekoälyn kehittämisen kiihdyttämiseen vähentämällä sääntelyä ja edistämällä Yhdysvaltain globaalia johtoasemaa strategisten ulkopoliittisten tavoitteiden mukaisesti.
Presidentin virkaanastujaisissa tammikuussa teknologiajohtajat, kuten Elon Musk ja Mark Zuckerberg, osoittivat tukeaan Donald Trumpille, mikä tulkittiin strategiseksi liittoutumiseksi taloudellisten ja poliittisten intressien edistämiseksi. Mimuran mukaan tällainen valtio- ja teollisuuseliitin liitto muistuttaa Japanin toisen maailmansodan aikaista teknofasismia, jossa teknokraatit kaappasivat vallan.
Toisin kuin perinteinen fasismi, amerikkalainen teknofasismi toteutuu hienovaraisena teknokraattisena hallintana. Se ilmenee sotilaallisessa päätöksenteossa, turvallisuuspalvelujen operaatioissa ja globaalissa voimaprojektiossa. Yhteiskunnallisesti se näkyy ennakoivassa poliisivalvonnassa, sosiaalisen median seurannassa ja ulkopolitiikassa sionismin tukemisena. Työelämässä Piilaaksosta lähtöisin oleva hustle-kulttuuri normalisoi ylikuormitusta ja heikentää työoikeuksia. Tämä kehitys legitimoi algoritmista syrjintää ja syventää sosioekonomisia eroja.
Vaikka teknologinen kehitys nojaa usein vähittäisiin uudistuksiin, teknofasismin ytimessä on näkemys, että sääntely – olipa kyse ympäristönsuojelusta, työntekijöiden oikeuksista tai finanssivalvonnasta – hidastaa innovaatiota. Esimerkiksi Elon Muskin julkinen diskurssi on siirtynyt tekoälyn riskien korostamisesta sen strategiseen hyödyntämiseen automatisoidussa päätöksenteossa ja datavetoisissa sovelluksissa, kuten xAI:n kehittämän teknologian edistämisessä.
Japanin zaibatsu-konsernit ajoivat teollista kehitystä piittaamatta työntekijöiden oikeuksista, ja samankaltainen dynamiikka näkyy nyky-Yhdysvalloissa, jossa teknologiayhtiöt edistävät automatisointia ja valvontateknologioita. Big Techin rakentama infrastruktuuri luo modernisoidun, epädemokraattisen ’syvävaltion’, joka palvelee teknokraattisen ja taloudellisen eliitin etuja.
Tämä järjestelmä purkaa perinteisiä hallintorakenteita ja korvaa demokraattiset prosessit tehokkuusajattelulla. Kuten tekno-oligarkkien arvostama ajattelija Curtis Yarvin on väittänyt, ”demokraattiset vaalit ovat tarpeettomia hallinnolle, ja vaikka vaalijärjestelmä katoaisi, Washingtonin toiminta jatkuisi ennallaan”.
Mimuran tutkimus korostaa teknokraattien kykyä selviytyä autoritaaristen järjestelmien romahduksista institutionaalisten muutosten kautta. Kishi Nobusuken nousu – Mantšurian teknofasistisen hankkeen johtamisesta ja sotarikossyytteistä huolimatta – Yhdysvaltojen tuella Japanin pääministeriksi osoittaa, miten teknokraattinen osaaminen voi legitimoida vallanvaihtoja historian murroksissa.
Yhdysvalloissa vastaava dynamiikka ei ilmene hauraina liittoina (kuten Trumpin ja Muskin välirikko osoittaa), vaan systemaattisena integraationa: Big Tech on olennainen osa liittovaltion kyberturvallisuutta, tiedustelua ja kriittisen infrastruktuurin hallintaa. Vallan perusta siirtyy demokraattisesta mandaatista tekniseen korvaamattomuuteen.
Lännen liberaalin järjestyksen horjuessa sen tilalle voi nousta teknofasistinen yhtiövalta, joka käyttää valtaa politiikan kulisseissa. Uuden tutkimuksen mukaan enemmistö yli 500:sta politiikan tutkijasta arvioi Yhdysvaltojen siirtyvän pois liberaalista demokratiasta kohti autoritaarista hallintomallia, jossa hallitseva ryhmä käyttää valtion instituutioita poliittisten vastustajiensa tukahduttamiseen.
geopolarium.com 