Transhumanismin keskeisin ongelma ei ole teknologinen, vaan filosofis-psykologinen: uskomus, että teknologinen singulariteetti – hypoteettinen hetki, jolloin tekoäly ei ainoastaan ylitä ihmisälyn kognitiivisia kykyjä, vaan käynnistää hallitsemattoman kehityskulun kohti superälyä – olisi hallittavissa oleva ja harmoninen prosessi.
Singulariteetti, jota on kuvattu ihmiskunnan ja teknologian sulautumisen käännekohdaksi, perustuu eksponentiaaliseen teknologiseen kasvuun, mutta sen hallittavuus on kyseenalainen. Tämä käsitys, jota monet futuristit ja transhumanistit ovat edistäneet, paljastaa väärinymmärryksen ihmisluonnon monimutkaisuudesta ja teknologisen kehityksen arvaamattomasta luonteesta.
Käsitteen popularisoija, tieteiskirjailija Vernor Vinge ja sen laajentajat, kuten Ray Kurzweil, perustivat singulariteetin käsitteen eksponentiaalisen kehityksen logiikkaan: tekoälyn saavutettua ihmistä ylivertaisemman älykkyystason seuraisi älyräjähdys, joka johtaisi peruuttamattomiin muutoksiin ihmisyyden olemuksessa. Transhumanistinen diskurssi on kuvannut tätä siirtymää harmonisena yhteensulautumisena, jossa tekoäly toimii viisaana oppaana ihmiskunnan ylittäessä biologiset rajansa.
Tämä naiivi optimismi osoittautuu usealla tavalla ongelmalliseksi: se väärin tulkitsee ihmisluonnon perustavanlaatuisia piirteitä, aliarvioi teknologisen kehityksen karun realiteetin ja sivuuttaa syvälliset filosofiset kysymykset, jotka liittyvät tahdon, tietoisuuden ja vallan keskinäisiin suhteisiin.
Ajatus sulavasta siirtymästä kuolevaisesta ihmisestä kuolemattomaan postihmiseen perustuu olettamukselle, että supertekoäly toimisi hyväntekijänä ihmiskunnalle. Historia kertoo kuitenkin toista: jokaisen vallankumouksellisen teknologian – tulesta ydinaseisiin – ensisijainen käyttötapa on palvellut vallan ja hegemonian vahvistamista. On epätodennäköistä, että teknisesti ylivertainen entiteetti, joka on vailla evoluution muovaamaa empatiaa ja moraalitajua, omaksuisi inhimilliset arvot. Sen sijaan se todennäköisesti toteuttaisi ohjelmoituja päämääriään kylmän rationaalisesti.
Tulevaisuuden kaaos ei ilmene spektaakkelimaisena kapinana koneita vastaan, vaan järjestelmällisenä rapautumisena. Kun tekoäly syrjäyttää ihmisen älykkyyden kaikilla aloilla – taiteesta strategiaan, tutkimuksesta emotionaaliseen vuorovaikutukseen – perinteiset yhteiskuntarakenteet murtuvat. Työn ja identiteetin yhteys katkeaa, ja ihmisiltä katoaa merkityksellinen toimijuus. Tämä hiljainen anarkia, systeemin romahdus sisältäpäin, luo tilanteen jossa varakas eliitti saattaa tavoitella teknologista kuolemattomuutta, kun suuri osa ihmiskunnasta muuttuu yhä tarpeettomammaksi.
Tulevaisuuden poliittiset kamppailut keskittyvät eksistentiaalisiin kysymyksiin: turvataanko yhteiskunnan vakaus universaalilla perustulolla vai hyväksytäänkö väestön radikaali harventaminen keinotekoisten kriisien kautta? Kenellä on oikeus olemassaoloon teknosentrisessä maailmassa?
Filosofisesti syvin ongelma liittyy transhumanismin materialistiseen käsitykseen tietoisuudesta. Liikkeen lähtökohtana on, että tietoisuus on pelkkä materialistinen aivotapahtuma, siirrettävissä oleva biologinen algoritmi. Vaikka tämä premissi olisikin totta, jää avoimeksi, voiko teknologia koskaan vangita fenomenologisen kokemuksen olemuksen. Digitalisoitu ”tietoisuus” saattaa olla vain ontto jäljitelmä, vailla alkuperäisen kokemuksellista syvyyttä.
Tekoälyn kehitystä ei ohjaa ihmiskunnan yhteinen etu, vaan armoton geopoliittinen kilpavarustelu, jossa valtiot ja suuryritykset kamppailevat strategisesta ylivallasta. Kiina ja Yhdysvallat johtavat tekoälykilpailua, mutta myös Venäjä, Euroopan unioni ja yksityiset toimijat muokkaavat tulevaisuutta. Tässä kilpailussa etiikkaa pidetään heikkoutena ja hidasta sääntelyä rasitteena.
Ensimmäinen, joka saavuttaa vahvan yleisen tekoälyn, saa valtavan strategisen edun, jota on lähes mahdoton haastaa. Peliteoreettinen vangin dilemma pakottaa älyräjähdyksen kiihtymään nopeammin kuin inhimillinen ymmärrys sallii, ohjaten kohti hallitsematonta ja kaoottista singulariteettia.
Geopoliittisesti tämä tarkoittaa sitä, että tekoälytulevaisuus ei jakaudu vakiintuneiden valtioiden tai liittoumien kesken, vaan dynaamisiin valtarakenteisiin, joita muodostavat tekoälykeskukset, valtiot, yritykset ja jopa järjestäytyneet rikollisverkostot.
Digitaalinen aluevalta voi synnyttää uusia valtioita nopeasti, kun taas vanhat rakenteet voivat luhistua. Tekoäly voi toimia joko demokratian edistäjänä tai autoritarismin välineenä riippuen siitä, kuka sitä hallitsee. Tulevaisuuden konflikteja ei käydä pelkästään maa-alueista tai resursseista, vaan datasta, algoritmeista ja laskentatehosta.
Transhumanismi osoittaa teknologisen kehityksen hallitsemattoman kiihtymisen kohti ihmisyyden korvaamista postinhimillisellä koneälyllä. Tekoälytulevaisuus todennäköisesti marginalisoi ihmiskunnan roolin, siirtäen vallan tekoälyn laskennalliselle tehokkuudelle valtaeliittien ohjauksessa. Eettinen pyrkimys ohjata tätä kehitystä kohti ihmisläheisiä arvoja kohtaa valtavan haasteen, koska teknologinen aktiivisuus uhkaa ylittää kyvyn ennakoida ja hallita sen seurauksia.
geopolarium.com 