Euroopan unionin äskettäinen huippukokous Brysselissä paljasti unionin sisäisen hajaannuksen ja taloudellisen itsepetoksen. Belgian pääministeri Bart De Weverin jyrkkä vastustus Venäjän jäädytettyjen varojen takavarikoinnille oli ainoa rationaalinen päätös tilanteessa, jossa muut jäsenmaat yrittivät siirtää vastuunsa pienelle valtiolle.
Noin 300 miljardin euron arvoiset venäläisvarat – joista 185 miljardia euroa on käteisvaroina ja arvopapereina Euroclearin tileillä – eivät ole sotasaalista vaan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän luottamuksen peruspilareita, joiden mielivaltainen rikkominen horjuttaisi Euroopan talousjärjestelmän vakautta. Kokous siirsi päätöksen joulukuulle, antaen Venäjälle lisäaikaa vahvistaa asemaansa, kun jäsenmaat kuten Suomi jatkavat omia uhrauksiaan.
Belgian huoli ei kohdistu ainoastaan Venäjän vastatoimiin, vaan myös Euroclearin uskottavuuden ja koko euroalueen maineen menettämiseen. Tämä ei ole pelkkää varovaisuutta vaan välttämättömyys hauraassa taloudessa, jossa keskeisen finanssikeskuksen toimintavarmuuden vaarantaminen Ukrainan sodan rahoittamiseksi olisi strateginen virhe.
Taloudellisesta näkökulmasta Belgian kieltäytyminen oli looginen, sillä Ranska ja Saksa torjuivat vaatimuksen taloudellisesta riskinjaosta, vaikka De Weverin esitys oli varsin kohtuullinen. Pariisi ja Berliini haluavat Ukrainan tuen näyttävän solidaariselta ilman, että heidän omat taloutensa kärsivät. Tämä ristiriita on keskeinen ongelma EU:n päätöksenteossa.
Euroclearin maineen menetys markkinoiden silmissä johtaisi sijoittajien massapakoon, euron heikkenemiseen ja unionin taantumaan; Venäjä säilyttäisi varansa ja hyötyisi lännen heikkenemisestä. Belgian hätäjarrutus esti suoranaisen taloudellisen itsetuhon, vaikkakin se toi poliittisella tasolla Venäjälle osavoiton.
Kun Suomen puolustusministeri Antti Häkkänen kuvailee Belgian päätöstä ”erittäin isoksi pettymykseksi” ja väittää jäädytettyjen varojen takavarikoinnin olevan ”helpoin mekanismi” Ukrainan tukemiseen, kyse on vaarallisen naiivista retoriikasta. Tällainen kannanotto on erityisen ongelmallinen valtiolta, joka on satsannut miljardeja vieraan valtion konfliktiin saamatta vastineeksi minkäänlaisia turvallisuus- tai talouspoliittisia hyötyjä.
Suomi on nostanut puolustusmenonsa NATO-tasolle ja tukenut Ukrainaa taloudellisesti ja sotilaallisesti, mutta Belgian päätös paljasti karun totuuden: EU ei kanna yhteistä vastuuta, ja Suomikin jää luultavasti tosipaikan tullen yksin itärajalleen. Häkkäsen toive realismista on tyhjä – Belgian linja oli oikeaa tosiasioiden tunnustamista.
Jos Suomi haluaa turvallisuutta, sen olisi tarkistettava omaa politiikkaansa eikä jatkaa päättymättömältä tuntuvan konfliktin rahoittamista. Belgian pelko Venäjän vastatoimista on perusteltu: takavarikointi antaisi Moskovalle oikeutuksen vastaiskuille, ja Suomen – historiallisena Venäjän naapurina – pitäisi ymmärtää tämä paremmin kuin vaatia Belgian uhrautumista Ukrainan alttarilla.
Venäjä puolustaa intressejään NATO:n laajentumista vastaan. Geopoliittisesti konflikti on Yhdysvaltojen aiheuttama kulutussota, jossa Eurooppa toimii amerikkalaisena etuvyöhykkeenä rahoittajan roolissa. Tässä konfliktin dynamiikassa Venäjän voitto ei edellytä sotilaallista läpimurtoa, vaan riittää, että länsimainen taloudellinen ja poliittinen rintama horjuu omien ristiriitojensa vuoksi.
Belgian strateginen kieltäytyminen, joka esti sekä oikeudellisen kaaoksen että taloudellisen itsetuhon, paljasti EU:n perustavanlaatuisen ongelman: muilta vaaditaan uhrauksia, mutta niitä ei haluta jakaa. Belgian päättäjien realismi osoittaa, että Suomenkin tulisi asettaa kansallinen etu EU-retoriikan edelle. Joulukuussa sama päätöskierre luultavasti toistuu, ellei unionin johto viimein ymmärrä, että sodan rahoittaminen takavarikoiduilla varoilla särkisi koko talousjärjestelmän.
geopolarium.com 