Digitalisaatio on saavuttanut uuden vaiheen: sen lupauksia ei enää myydä utopioina, vaan ne ovat muuttumassa pakollisiksi edellytyksiksi yhteiskuntakelpoisuudelle. Älyteknologian toimintalogiikka on jo niin itsestään selvää, että sen vastustaminen vaikuttaa järjettömältä. Kansalle digiloikka myydään arkea helpottavana apuvälineenä, mutta samalla se luo puitteet autoritaariselle teknokraattiselle tulevaisuudelle.
Uusi maailmanjärjestys on ihmisyyden ylittävän koneiston hallitsema – teknokraattien visioima sähköinen totaliteetti, jossa digi-ID:t, keskuspankkirahat (CBDC) ja reaaliaikainen valvonta sulauttavat yksilön ja kansakunnat pikseleiksi loputtomassa datavirrassa. Globaali koronapandemia-aika rajoituksineen oli vain testiajo tälle QR-kooditetulle kehityssuunnalle.
Tekoälyn paradoksi – maailmanmullistava ja samalla arkinen, kaikkialla läsnäoleva – heijastuu väistämättä myös geopolitiikan kentälle. Tuleva kansainvälinen järjestelmä ei ole niinkään multipolaarinen vaan teknopolaarinen: valtioiden välisiä jännitteitä hallitsevat teknologisen infrastruktuurin jakautumat.
Miten tämä ilmenee? Yhdysvallat on julistanut tekoälyn kansalliseksi turvallisuusimperatiiviksi, Kiina panostaa teknologista suvereeniutta tavoittelevaan strategiaansa, ja Venäjä painottaa tekoälyn strategista merkitystä turvallisuuspolitiikkansa vahvistajana. Tämä kilpavarustelu ei kuitenkaan synnytä radikaalisti toisistaan poikkeavia ideologioita, vaan toistuvia iteraatioita saman algoritmin eri sävyissä.
Tekoäly on teleologinen harhakuvitelma, joka auttaa inhimillisestä hallinnasta irtautunutta kapitalistista projektia säilyttämään kasvonsa. Kapitalismi ei ole ihmisten työkalu, vaan hajautettu koneisto, joka muokkaa maailmaa oman dynamiikkansa mukaisesti. Tavoitteena on kaiken muuttaminen myytäväksi dataksi ja hallittavaksi resurssiksi. Myös poliittinen päätöksenteko alistetaan algoritmeille ja digitaalinen identiteetti määrittää kansalaisuuden arvon.
Tämä koneisto on kuitenkin ajautumassa vaiheeseen, jossa sen oma optimointilogiikka kääntyy itseään vastaan. Se ei enää luo uutta, vaan kuluttaa vanhaa loppuun. Kapitalismi kohtaa syvän eksistentiaalisen ristiriidan: se ei enää tarvitse ihmisiä tuotantoprosesseissaan, mutta sen oikeutus ja toimintaedellytykset nojaavat yhä ihmisten kuluttajauskoon ja ostovoimaan. Kuluttajavetoisen talousmallin päättyminen merkitseekin länsimaisen vaurausparadigman lopullista murenemista.
Tässä uudessa todellisuudessa markkinoita ei enää luo ihmisten vuorovaikutus, vaan kyberneettinen versio Adam Smithin näkymättömästä kädestä; informaatioprosessori yhdistää hiili- ja piipohjaisen tiedon suorittaakseen tehtävänsä. Teknopolaarisessa maailmassa Yhdysvaltain ja Kiinan kilpailu ei ole sivilisaatioiden kamppailua, vaan konekapitaalin sisäisiä vaihteluita: Kiinassa keskiössä ovat kansalliset luottopisteet ja koko Aasian kattava digi-juan, Yhdysvalloissa FedNow – maksujärjestelmä sekä teknojättien valvontaverkostot.
Tokenisaatio on tämän koneiston ydinkomponentti. Larry Finkin, maailman suurimman varainhoitoyhtiön johtajan, visioima ’kaiken digitalisointi’ muuttaa varat, identiteetin ja jopa äänet ohjelmoitaviksi tokeneiksi lohkoketjussa – ehdollisten käyttöoikeuksien sirpaleiksi, joita keskuspankit ja BlackRockin kaltaiset sijoitusjätit hallitsevat reaaliaikaisella valvonnalla ja algoritmisella manipulaatiolla.
Kun järjestelmä kykenee yhä vähemmän todelliseen kasvuun, se yrittää korvata tämän puutteen voimakkaalla propagandalla, joka hyödyntää turvallisuuskriisejä ja hätätilastrategioita. Irtisanomisaaltoja ja yhteiskunnallista köyhtymistä peitellään laajalla ideologisella kampanjalla, joka kehystää automaation ja rahoituksen yhdistymisen posthumanistisen edistyksen muodoksi – inhimillistä kehitystä korkeammaksi askeleeksi.
Tämä narratiivi on lupaus tekoälystä prosessin loogisena päämääränä, joka pyrkii ihmisen työn ja päätöksenteon automatisointiin. Se on kapitalismin uskonnollinen transsendenssi – harhakuvitelma, joka ratkaisee tuotannon ristiriidan lupaamalla digitaalisen utopian, jossa keskuspankkien kontrolloima digiraha ohjaa kulutusta ja digitaalisen identiteetin sovellukset estävät ’epäsopivan’ toiminnan.
Globaali tekoälypyrkimys sensoriverkkoineen tekee planeetan populaatiosta täydellisesti valvotun kokonaisuuden. Kiinan luottamusjärjestelmä, Yhdysvaltain valvontakoneisto ja Venäjän digitalisoitu hallinto ovat sen ilmentymiä. Tämä verkosto laajenee muun muassa EU:n eIDAS 2.0-standardin ja Maailman talousfoorumin aktiivisesti edistämän neljännen teollisen vallankumouksen agendan myötä.
Tämä on finanssipiirien fantasia täydellisestä hallinnasta. Ääretön sisällöntuotanto ja automaattinen tiedonkäsittely tuottaa alinomaan ’ei aivan sitä, mitä haluttiin’. Bruttokansantuote saattaa nousta, mutta kokemustasolla tyytyväisyys pysyy alhaisena – ’älykaupunki’ on digitaalinen vankila, jossa viimeisen käyttöpäivän omaavat digivaluutat ohjaavat asukkaiden käyttäytymistä.
On kuvaavaa, että parlamentaarisen demokratian puolustajat länsimaissa eivät kannata aitoa suoraa demokratiaa, vaikka teknologia sen jo mahdollistaisikin. Sen sijaan he torjuvat kaikki aidon demokratian muodot väittämällä niitä vaaralliseksi populismiksi, jonka edustajista tehdään tavalla tai toisella osa järjestelmää, vaikka sitten kontrolloituna oppositiona.
Tämä paljastaa kyberkapitalismin olennaisen piirteen: teknokraattinen valta ylläpitää illuusiota osallistumisesta samalla, kun se eristää itselleen ongelmallisen poliittisen toiminnan todellisesta vaikutusvallasta. Kansalaisten osallistuminen rajoittuu moderoituihin kanaviin, joissa mielipiteiden ilmaisu sallitaan tiukoissa raameissa – ilman todellista sananvapautta tai päätäntävaltaa.
Tämä legitimiteetin kriisi voi johtaa yhteiskunnalliseen epävakauteen, mutta myös autoritaarisiin ratkaisuihin. Vallanpitäjät saattavat ’ylläpitää järjestystä’ kasvavalla sensuurilla ja vastarinnan kovaotteisella tukahduttamisella. Dystooppisessa skenaariossa digitaalinen valvonta ja tekoälyteknologia muodostavat uuden ylivallan välineistön, jossa kansalaisten oikeudet uhrataan systeemisen vakauden alttarilla.
Ongelma ei siis olekaan fiktiivisen superälyn uhka, vaan kyberneettinen koneisto itse: talouden ja teknologian liitto, joka lupasi lentäviä autoja ja yltäkylläisyyttä, on tuottanut kurjistavalla politiikallaan ainoastaan tyhjän chatin. Kansalaisten näkökulmasta suurvaltakamppailu on jo hävitty: jäljelle jää kaikkialle ulottuva kyberkapitalistinen todellisuus, jossa algoritmit palvelevat teknokraattien ikuista valvontaa, kulttuuristen erojen hävitessä teknologisen konvergenssin edessä.
Dominantin järjestelmän säröistä ja marginaaleista voi kuitenkin nousta vastarinnan alkuja. Osuustoiminnalliset yhteisöt ja paikalliset vaihtotalousverkostot kokeilevat uusia yhteisöllisyyden muotoja, mutta niiden onnistumisesta ei ole takeita – ne joutuvat kamppailemaan resurssipulan ja valtiollisen sääntelyn puristuksessa, eivätkä hallitukset anna rinnakkaisjärjestelmien muodostua uhkaksi valtamonopolilleen. Samaan aikaan enemmistö kansalaisista sopeutuu vääjäämättä älykaupunkien digitaaliseen ekosysteemiin.
Tätä prosessia ei ole jätetty sattuman varaan, vaan sitä ohjaa systemaattinen politiikka. Vallanpitäjien tehokkuuteen ja kustannussäästöihin liittyvät prioriteetit johtavat käytännössä väestön vähentämisen tavoitteeseen, mikä mahdollistaa jäljelle jäävien sopeuttamisen helpommin hallittavaan asemaan. Tämä suunnitelma nojaa tekoälyyn ja robotiikkaan, jotka mahdollistavat tuotannon ilman laajaa ihmistyövoimaa.
Lopulta kyberkapitalismin koneiston ei enää tarvitse pakottaa – ihmiset omaksuvat sen ehdot normaaliksi elämäntavaksi. Digitaaliset identiteettilompakot ja algoritminen valvonta eivät ole ulkoisia pakotteita, vaan näkymättömän käden koodin luomia puitteita, joihin yhteiskunta hiljaisesti alistuu. Suurin vaara ei olekaan ihmiskunnan murskautuminen koneen vallan alla, vaan se syvä tyytyminen, joka luulee, ettei maailma voisi olla muuta kuin tämän digitalisoidun determinismin luomus.
geopolarium.com 