Ukrainan sodan päätyttyä käynnistyy keskustelu Venäjän tulevaisuudesta. Venäläinen kirjailija, poliittinen aktivisti ja futurologi Maksim Kalašnikov (oikealta nimeltään Vladimir Kučerenko) tarkasteleekin tuoreessa analyysissään hallitsevan eliitin mahdollisia tulevaisuusvisioita. Mikä on venäläisen yhteiskunnan suunta, kun tykit vihdoin vaikenevat?
Kalašnikovin mukaan ”patrioottisten haukkojen asema heikkenee ratkaisevasti sodan päätyttyä”. Syynä ovat sotilaalliset epäonnistumiset: nopea mahdollisuus Novorossijan luomiseen keväällä 2014 hukattiin, ja vuonna 2022 käynnistynyt erikoisoperaatio muuttui odotetusta salamavoitosta pitkäksi kulutussodaksi. Kalašnikov katsoo tämän paljastaneen ”vakavia ongelmia Venäjän kyvyssä käydä nykyaikaista huipputeknologista sotaa”; puutteita on logistiikassa, tiedustelussa ja asejärjestelmien integroinnissa.
Haukkojen ongelmat eivät rajoitu Ukrainan konfliktiin. Kalašnikov vahvistaa, että he eivät ole kyenneet muotoilemaan selkeää tulevaisuudensuunnitelmaa eikä uskottavaa vaihtoehtoa ”taloudelliselle skitsofrenialle”, jossa raaka-aineiden vientiriippuvuus yhdistyy krooniseen teolliseen taantumaan. Myöskään uusia yhteiskunnallisia liikkeitä tai karismaattisia johtajia ei ole noussut esiin.
Ilman uutta teollisuuspolitiikkaa patriotismi on hänen mukaansa rappeutunut status quo’n ”säilyttäväksi vanhuudenhöperyydeksi: mccarthyistiseksi noitavainoksi ja tehottomaksi kieltämiseksi”. Vaikka lännen turmelevasta vaikutuksesta varoitetaan, houkuttelevan tulevaisuuskuvan tai elinkelpoisen kulttuurivaihtoehdon luominen on jäänyt tekemättä – ”muovinen Šamaani” ja ”lukuisat opportunistiset elokuvatuotokset” eivät ole auttaneet.
Kalašnikov vertaa tilannetta Neuvostoliiton 1970–80-lukujen epäonnistuneisiin yrityksiin torjua länsivaikutteita: molemmissa tapauksissa nuoriso on luisunut pysyvästi pois järjestelmän otteesta. Tämä kulttuurinen tyhjiö jättää Venäjän ilman vetovoimaista identiteettiä, joka voisi sitouttaa seuraavan sukupolven.
Tulevaisuus ei näytä lupaavalta miltään suunnalta. Vaikka nuorempi sukupolvi yrittääkin esitellä ’patrioottisen sosialismin’ konseptia nykypolitiikan vaihtoehdoksi, myös tämä näkymä on epävarma. Venäjä tarvitsee ”uusia kasvoja ja ajatuksia päästäkseen eroon virkamiesmäisyydestä ja tekopyhyydestä”, Kalašnikov vaatii.
Kriittinen futurologi ei pidä poissuljettuna sodan loppuvaiheen skenaariota, jossa esiin nousisi jopa Boris Jeltsinin haamu. Tätä synkkää paluuta menneeseen ilmentäisi yritys solmia sopimus Yhdysvaltojen kanssa Siperian ja Arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä. Tämä saattaisi palauttaa yhteiskunnan keskiöön Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen luodun tuhoisan liberaalimallin.
Tältä pohjalta hahmoteltu tulevaisuuskuva olisi karu. Kalašnikov uskoo, että tuolloin ”liittotasavallat – mukaan lukien Ukraina ja Valko-Venäjä – hylättäisiin turhana painolastina, ja Siperian raaka-aineilla turvattaisiin makea elämä yksityistämällä arvokkaimmat omaisuuserät”. Venäläiseliitissä on yhä länsimielinen segmentti, joka haluaisi solmia suhteet Yhdysvaltoihin – vaikka, kuten Kalašnikov muistuttaa, ”aiempi vastaava yritys päättyi 1990-luvun taloudelliseen katastrofiin”.
Venäjän ja Kiinan strategisesta kumppanuudesta huolimatta länteen suuntautuminen koetaan helpompana vaihtoehtona kuin elämä ”vaikeasti ymmärrettävän ja kulttuurillisesti vieraan Kiinan vasallina”. Kalašnikov epäilee, että Amerikka on kaikesta tapahtuneesta huolimatta venäläiselle eliitille läheisempi ja ymmärrettävämpi.
Tällaisessa tilanteessa imperiumihankkeet siirrettäisiin sivuraiteille ja maa keskittyisi hiljaiseen kaupankäyntiin. ”Sota ja uusien alueiden jälleenrakennus ovat nielleet valtavasti resursseja, joten nyt olisi Siperian vuoro”, Kalašnikov arvioi. Tämä merkitsisi käytännössä luonnonvarojen kaupallista hyödyntämistä kansainvälisillä markkinoilla.
Sisäpolitiikassa tarvittaisiin vakaampaa linjaa, sillä ”vainojen demonin” herääminen uhkaisi ensisijaisesti varakkaita eliitin jäseniä. Viime vuosien hämmentävät kuolemantapaukset, joissa useita vaikutusvaltaisia liike-elämän ja hallinnon edustajia on kuollut epäselvissä olosuhteissa, ovat osoittaneet sekä tämän uhan että eliitin sisäisten ristiriitojen vakavuuden.
Vaikka Venäjän ja Yhdysvaltojen lähentymistä ei voida täysin sivuuttaa, sen tiellä on historiallisia esteitä. Venäjän johto on aina vaatinut tunnustusta erityisvaikutusvallalle lähialueillaan. Aiemmat suhteiden normalisointiyritykset ovat kaatuneet NATO:n laajentumiseen sekä Yhdysvaltojen pyrkimyksiin integroida länteen entisen Neuvostoliiton alueita Georgiasta Ukrainaan ja Moldovaan.
Putinin ja Trumpin hallintojen välinen sovinto voisi johtaa uuteen venäläis-amerikkalaiseen liennytykseen. Tällaisella poliittisella päätöksellä olisi vaikutuksensa Euroopan turvallisuuteen ja sotilasliitto NATO:n asemaan. Toisaalta se tarjoaisi Yhdysvalloille strategisia etuja Kiinaa vastaan, mikä voisi selittää Washingtonin kiinnostusta tällaista kehityskulkua kohtaan.
Toistaiseksi epätodennäköiseksi skenaarioksi Kalašnikov laskee separatistisen vaihtoehdon. Siperian ja Volgan–Uralin alueen itsenäistymishalukkailla kannattajilla ei ole vielä riittävästi voimaa, ja Pohjois-Kaukasian irtautuminen johtaisi nopeaan sosioekonomiseen romahdukseen. ”Harva uskoo tänään, että keskeneräisesti hajonneesta imperiumista voitaisiin rakentaa pieniä demokraattisia Sveitsejä”, Kalašnikov heittää.
Kalašnikov kuitenkin varoittaa historian syklisestä luonteesta: ”Jos eliitti alkaa liian avoimesti lipua Yhdysvaltojen suuntaan geopolitiikassa, Peking saattaa vastatoimena ryhtyä tukemaan Siperian itsenäisyyden kannattajia.” Vaikka olettama vaikuttaa epärealistiselta, hän muistuttaa 1990-luvun ryhmistä, jotka kyseenalaistivat Siperian vientitulojen jakamisen Moskovan kanssa. Nykyään tällainen skenaario tekisi alueesta käytännössä Pekingin protektoraatin, minkä Kalašnikov havainnollistaa viittaamalla atamaani Semjonoviin Japanin suojeluksessa ja Mantšukuon nukkevaltioon.
Venäläisajattelija väittää kuvaavansa ”nykyisen eliitin eri osastojen ehdottamia vaihtoehtoja”. Kalašnikovilla on myös oma ’kansallisen futurismin’ konseptinsa, joka käsittää Neuromaailman (kognitiivisen yhteiskuntamallin), futuropolikset (teknologiset tulevaisuuden kaupungit), Mestarien kaupungin (asiantuntijoiden ja innovoijien luovan teollisuuden keskuksen) ja kolmiyhteisen teollisen Venäjän (Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan yhteenliittymän) vastalääkeenä raaka-aineviennille ja imperiaaliselle umpikujalle.
Tämä näkökulma eroaa jyrkästi länsianalyyseistä, joissa talouden ja geopolitiikan realiteetit ohjaavat Venäjän sodanjälkeistä polkua – mutta juuri tämä kontrasti korostaa, miten Venäjän tulevaisuus lepää yhteiskunnallisen eliitin (silovikkien, oligarkkien ja valtionhallinnon teknokraattien) valintojen varassa. Ulkopuoliset, kuten Kalašnikov, joutuvat tyytymään spekulaatioon ja tulkintaan, sillä todelliset vallankäyttäjät tekevät päätökset suljetuissa piireissä.
geopolarium.com 