Fabio Vighi tarkastelee Jacques Lacanin psykoanalyysin valossa teknokapitalistisen aikakauden hallitsevaa uskomusrakennetta ja soveltaa siihen ”menestyksekkään paranoian” käsitettä, jolla hän kuvaa harhaa, joka ei romahduta subjektia vaan päinvastoin pitää sen kasassa ja toimintakykyisenä.
Vighin mukaan olemme siirtyneet yhteiskunnan kyynisestä ymmärtämisestä ja fetisistisestä kieltämisestä täysimittaiseen ”kollektiiviseen harhaan, joka paikkaa symbolisen järjestyksen ja sosiaalisten sidosten peruuttamatonta rappeutumista” luhistuvan kapitalismin oloissa.
Kun symbolinen järjestys heikkenee, identiteetti ei enää muodostu kielellisen vuorovaikutuksen ja kompromissien kautta. Sen sijaan se asennetaan valmiina paketteina, joita digitaaliset infrastruktuurit ja kaupallistettu itsebrändäys tarjoavat: ”algoritmisina mikrokulttuureina, valmiina diagnostiikkamerkkeinä ja ladattavina persoonallisuusmalleina”. Vighi korostaa, että emme ole vain teknologian passiivisia uhreja, vaan ”aktiivisia osallistujia harhaan, joka myöntää teknokapitalismille jumalallisen, kyseenalaistamattoman auktoriteetin”.
Juuri tämä valheellinen investointi sitoo kansalaiset digitalisoituun finanssijärjestelmään ja estää heitä kohtaamasta pääoman automaattista, merkityksettömäksi käynyttä koneistoa. ”Teknologisen edistyksen lupaukset ja niiden vastinparina toimivat symboliset vastakkainasettelut” – identiteettipolitiikka, eettinen kulutus, viherpesu – ”toimivat yhdessä harhan vakauttajina” ja tekevät poliittisen talouden kritisoinnista lähes mahdotonta.
Tämän harhan ääripäinä Vighi erottelee kaksi toisilleen peilikuvamaista suuntausta: oikeistolaisen akselerationismin, jonka äärilaitaa edustaa angloamerikkalainen ’pimeän valistuksen’ ajattelu, sekä vasemmistolaisen akselerationismin nostalgisine inhimillistämisfantasioineen.
Molempien taustalla Vighi nojaa Lacanin tulkintaan Daniel Paul Schreberistä – saksalaisesta juristista, josta tuli paranoidin skitsofreniansa vuoksi psykiatrian klassikkotapaus. Lacanin mukaan Schreberin harha pysyi hallinnassa, koska ”yhteiskunta antoi sille tilaa”. Tämä ilmeni konkreettisesti siten, että Schreber pystyi julkaisemaan muistelmansa ja hänen kirjalliset lausuntonsa otettiin huomioon oikeudessa, mikä antoi hänen harhamaailmalleen yhteiskunnallista legitimiteettiä. Esimerkiksi oikeusprosessissa hänen uskomustaan siitä, että hänen täytyi muuntua naiseksi, jotta Jumala voisi hedelmöittää hänet ja lunastaa maailman, käsiteltiin asiallisena väitteenä.
Tätä analogiaa soveltaen oikeistolaiset akselerationistit – erityisesti Yhdysvaltojen Piilaakson tekno-optimistisen manifestin kannattajat – ”omaksuvat Schreberin kaltaisen messiaanisen asenteen: he alistuvat täydellisesti teknokapitalistisen rationaliteetin pyhälle voimalle”. He kuvittelevat teknologisen automaation johtavan autoritaariseen teknofeodaaliseen järjestykseen, mikä heidän kuvitelmissaan pelastaa maailman.
Vastakkaisessa ääripäässä vasemmistolainen akselerationismi nojaa nostalgiseen harhaan, joka ”uskottelee, että kapitalismin raaka voima olisi yhä kesytettävissä eettisin korjauksin” ja johtaisi tasa-arvoiseen posthumanistiseen paratiisiin. Vighin mukaan tämä positio kieltäytyy kohtaamasta pääoman automaation peruuttamatonta logiikkaa. Käytännössä ’vasemmistolaisen kiihdyttämisen’ tarjoamat ratkaisut – algoritmis-hallinnollinen suunnittelu, inklusiivisuus ja eettinen tekoäly – eivät nekään kykene pelastamaan inhimillistä subjektia.
Molemmissa tapauksissa schreberiläinen subjekti ”luovuttaa itsensä ’Jumalan säteille’ – tässä tapauksessa algoritmeille ja pääomalle” ja kokee antautumisen vapauttavana ja pelastavana missiona. Illuusio perustuu anakronistiseen uskomusjärjestelmään, joka ei enää vastaa pääoman kiihtyvän akkumulaation objektiivisia olosuhteita.
Erityisen huolestuttavana Vighi pitää sitä, että suuri osa nykyvasemmistosta on vetäytynyt ”teknologisen pelastuksen, yritysvastuun, eettisen kulutuksen tai pirstaleisten moraalitaistelujen narratiiveihin”. Poliittisen talouden kritiikin tilalle on tullut ”identiteettipolitiikkaan ja yksittäisiin aiheisiin keskittyviä poliittisia muotoja”, joissa ”vastakkainasettelu kohdistuu ’väärän’ tai ’pahan’ toisen hahmoon”. Nämä jättävät kapitalismin perusongelman – ”massatuotannollisen työn arvonmuodostuksen romahduksen” – koskemattomaksi.
Konkreettisella tasolla teknokupla paljastuu velkakuplaksi. Amerikkalaiset teknoyhtiöt ovat laskeneet liikkeelle ennätysmäärän joukkovelkakirjoja, ja viiden suuren yhtiön – Amazonin, Microsoftin, Applen, Metan ja Alphabetin – yhteenlaskettu velka on 457 miljardia dollaria. Investoinnit tekoälyyn, datakeskuksiin ja pilvipalveluihin ovat valtaosin tappiollisia – vain noin 5 % käyttöönotetuista tekoälysovelluksista tuottaa todellista arvoa – mutta osakekurssit kohoavat spekulatiivisella optimismilla.
Samalla yksityisillä luottomarkkinoilla yleistyvät petokset, kuten vastikään paljastuneet subprime-tyyppiset saatavien rahoituskäytännöt, jotka enteilevät uutta järjestelmänlaajuista romahdusta. Nämä menettelyt muistuttavat vaivaannuttavan paljon vuoden 2008 finanssikriisiä edeltänyttä aikaa, kun riskit kasaantuivat näkymättömiin rahoitusinstrumentteihin.
Juuri tässä taloudellisen todellisuuden ja psyykkisen harhan risteyksessä Vighin analyysi osoittaa koko paranoian mekaniikan. Teknokapitalismi ei ole pelkästään talousjärjestelmä vaan syvästi psyykkinen koneisto: velkakupla ruokkii harhaa, joka puolestaan mahdollistaa velkakuplan kasvun. Kuten Vighi toteaa, ”meitä ei hallitse niinkään itse teknokapitalistinen järjestelmä kuin fantasia siitä, että se lopulta pelastaa meidät”.
Vighi päätyy filosofiseen havaintoon: vain harhan tunnistaminen ja siitä irtautuminen voi avata tilan aidolle vastarinnalle. Kuten usein kriittisessä teoriassa, hän jättää avoimeksi, mitkä konkreettiset keinot johtaisivat tähän heräämiseen. Diagnoosi on terävä, mutta hoito-ohjelma jää hahmottamatta. Olemmeko sitten tuomittuja pysymään toimintakykyisinä ja sosiaalisesti sopeutuneina – mutta samalla peruuttamattomasti harhaisina, Schreberin perillisinä teknokapitalismin jumalan valtakunnassa?
geopolarium.com 