Henry Kissingerin viimeinen teos, Genesis: Artificial Intelligence, Hope, and the Human Spirit, julkaistiin marraskuussa 2024, noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan. Kirja syntyi kolmen hengen yhteistyönä Kissingerin, entisen Google-johtajan Eric Schmidtin ja tekoälytutkija Craig Mundien kesken.
Tuloksena on tuotos, joka yhdistää vanhan maailman geopoliittisen realismin uuden maailman teknosentriseen ja eksistentiaaliseen ahdistukseen – kyseessä on eräänlainen sukupolvien välinen dialogi, jossa ydinsodan uhan alla elänyt realisti kohtaa tekoälyn lopullisuuden.
Kissinger, joka ohjasi vuosikymmenet suurvaltojen tasapainoa, näkee tekoälyn samanlaisena historiallisena voimana kuin ydinaseen aikoinaan – teknologiana, joka pakottaa ihmiskunnan kohtaamaan oman rajallisuutensa. Teos on siten filosofis-poliittinen mietiskely siitä, millaiseksi ihmisen itseymmärrys muuttuu, kun kone oppii ajattelemaan ja biologinen materiaali muuttuu ohjelmoitavaksi. Kissingerin ääni on hillitty, mutta painava: hän tietää, että teknologian suuntaa eivät lopulta määrää insinöörit, vaan ne jotka hallitsevat valtaa ja pääomaa.
Kirjan keskeinen väite on, että tekoälyn ja bioteknologian konvergenssi ei ole pelkkä tekninen edistysaskel, vaan ontologinen murrosvaihe. Kun tekoäly yhdistyy synteettiseen biologiaan ja geenitekniikoihin, ihmisen geneettisen koodin koskemattomuus murenee ja se muuttuu muokattavaksi artefaktiksi. Kirjassa puhutaan avoimesti biologisesta suunnittelusta, jossa ihminen siirtyy luonnon luomuksesta suunnitelluksi tuotteeksi. Tämä ei ole enää kaukainen visio, vaan lähestyvä todellisuus, jossa ihmiskeho muuttuu koodiksi ja koodi immateriaalioikeudeksi.
Kissinger ei sorru transhumanistien hurmioon, mutta toteaa kylmästi: olemme astumassa aikaan, jossa ihmistä voidaan muokata yhtä järjestelmällisesti kuin ohjelmistoa. Toisin kuin ydinteknologian kohdalla, nyt vaakalaudalla ei ole pelkästään sivilisaation tuho, vaan sen korvaaminen jollain, mitä ei enää voida edes kutsua ihmiseksi. Panokset ovat siis eksistentiaaliset – kyse on ihmislajin jatkuvuudesta tunnistettavana itsenään.
Tämä teema sai konkreettisen ilmentymänsä, kun presidentti Donald Trump allekirjoitti toimeenpanomääräyksen Genesis Mission -nimeä kantavasta hankkeesta. Ohjelma on Yhdysvaltain historian kunnianhimoisin yritys valjastaa koko kansallinen tieteellis-teknologinen kompleksi yhden päämäärän taakse: tavoitteena on kymmenkertaistaa tieteellinen tuottavuus kymmenessä vuodessa. Se muistuttaa tekoälyaikakauden Manhattan-projektia, jossa valtio ja yksityinen sektori sulautuvat yhdeksi jättiläismäiseksi tutkimuslaitokseksi.
Hanke yhdistää energiaministeriön kansalliset laboratoriot, huipputason supertietokoneet sekä yksityiset teknologiayhtiöt. Viralliset painopistealueet ovat fuusioenergia, kvanttilaskenta ja bioteknologia, jossa tekoäly toimii molekyylilöydösten ja geenisimulaatioiden katalyyttinä. Bioteknologian korostaminen ei ole sivuseikka – se on juuri se alue, jossa tekoäly ja biologinen muokkaus kohtaavat kaikkein jännittyneimmällä tavalla.
’Genesis’-nimen valinta on syvästi symbolinen. Se ei ainoastaan assosioi hanketta raamatulliseen luomiskertomukseen, vaan asettaa Yhdysvallat eksplisiittisesti luojan asemaan: ei enää luomakunnan säilyttäjänä, vaan sen uutena arkkitehtina. Kun sama nimi esiintyy strategisen ajattelijan Kissingerin testamentissa, syntyy merkityksellinen resonanssi. Ilmiötä on tarkasteltava tietoisena paljastuksena, jossa pitkään institutionaalisessa kentässä kypsynyt visio saavuttaa poliittisen toteutuksen.
Sosiaalisessa mediassa, erityisesti X-alustalla, nämä kaksi Genesistä on yhdistetty yhdeksi suureksi apokalyptiseksi narratiiviksi. Laajasti leviävissä keskusteluissa Kissinger esitetään länsimaisen valtaeliitin pitkäaikaisena arkkitehtina ja Trump pelkkänä näkyvänä toteuttajana. Väitetään, että lopullisena tavoitteena on ihmisgenomin pilkkominen patentoitaviin osiin, solujen toiminnan ohjaaminen synteettisellä mRNA:lla (kuten modernit rokotteet tekevät, mutta laajemmassa mittakaavassa), sekä tekoälyavusteisen hybridilajin luominen.
Narratiiviin liitetään vahva raamatullinen viitekehys, joka usein yhdistetään suoraan Ensimmäisen Mooseksen kirjan 6. lukuun ja Nooan päiviin, jolloin Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin ja synnyttivät myyttisiä nefilejä, muinaisajan jättiläisiä ja sankareita. Nykyisessä tulkinnassa teknologinen eliitti näyttäytyy näiden Jumalan poikien seuraajana, joka sekoittaa ihmisen genomin luodakseen yli-inhimillisiä olentoja ja digitaalisia mieliä.
Tämä digitaalinen luomisen teema heijastuu terävästi myös nykyisessä populaarikulttuurissa, jossa antiikin symbolit kohtaavat futuristisen teknologian. Esimerkkinä tästä italialais-amerikkalainen teknoartisti Anyma järjesti lokakuussa Gizan pyramideilla Quantum Genesys -konsertin, jonka kliimaksina oli audiovisuaalinen esitys, The End of Genesys. Tapahtumaa on tulkittu jopa eksentristä esoterismia ja transhumanismia harjoittavan valtaeliitin rituaaliksi. Tällainen spektaakkeli heijastaa Kissingerin ja Trumpin visiota – ikivanha pyramidien varjo heitetään tekoälyn neonvaloon.
Akateemisesta näkökulmasta ilmiö edustaa klassista jännitettä teknologisen edistyksen ja kulttuurisen vastareaktion välillä. Kissingerin teksti on vanhan maailman geopoliittisen realismin jäähyväiset: tekoäly vie maailmanjärjestyksen nykyihmisyyden tuolle puolen. Trumpin Genesis puolestaan edustaa röyhkeää amerikkalaista prometheismia, jossa valtio, pääoma ja teknoyhtiöt liittoutuvat luomaan evoluution seuraavan vaiheen.
Sosiaalisen median alustoilla apokalyptiset tulkinnat jatkavat tuhatvuotista perinnettä, jossa uusi, ihmisen luonnolliset rajat ylittävä teknologia – kuten aiemmin tuli, kirjapainotaito tai ydinase – koetaan uhkana vallitsevalle järjestykselle. Kyse on ikuisesta jännitteestä kapinan, tiedonhimon ja eskatologisen pelon välillä.
Lopulta kysymys ei ole siitä, pitävätkö vahvimmat salaliittoteoriat paikkansa sananmukaisesti. Ratkaisevaa on, että sekä Kissingerin varoitus että Trumpin hanke osoittavat saman tosiasian: olemme saapuneet historialliseen hetkeen, jolloin ihmisen biologinen olemus on ensimmäistä kertaa laajamittaisesti teknologisesti muokattavissa ja poliittisesti ohjattavissa. Kuka päättää uusista rajoista?
Kissingerin visio ei käytännössä poikkea Trumpin hallinnon Genesis-hankkeesta, ero on lähinnä semantiikassa. Kissinger muotoilee asian länsimaisen valtaeliitin jargonilla: kehitystä tulee ohjata globaalissa eettisessä ja poliittisessa kehyksessä. Trumpin hallinto taas rakentaa ensin infrastruktuurin ja kysyy vasta jälkikäteen, millä ehdoilla ihmisyyttä saa muokata.
Näin kaksi Genesistä – yksi kirjallinen, yksi institutionaalinen – muodostavat yhdessä aikakautemme keskeisen ilmiön: olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa luomiskertomus ei enää kerro siitä, miten Jumala loi ihmisen, vaan siitä, miten ihminen ryhtyy luomaan itseään – ja mahdollisesti jotain, mikä ei enää lähitulevaisuudessa ole tunnistettavasti ihminen.
geopolarium.com 