Kun julkinen keskustelu globaalihallinnon reformeista keskittyy YK:n paikkajakoon, IMF:n ääniosuuksiin ja suurvaltojen väliseen kilvoitteluun, jää lähes aina sanomatta se ilmeinen tosiasia, joka on ollut voimassa jo vuosikymmeniä: varsinaista, systeemistä valtaa eivät pidä valtiot eivätkä niiden viralliset instituutiot, vaan ylikansalliset rahoitus-, infrastruktuuri- ja teknologiaverkostot.
Näiden verkostojen ytimessä ovat keskuspankit, kansainvälinen järjestelypankki (Bank for International Settlements, BIS), finanssikeskukset, kuten Lontoon City ja Wall Street, ja muutama äärimmäisen vaikutusvaltainen varainhoitoyhtiö – Vanguard, Black Rock ja State Street – joilla on omistuksia käytännössä kaikkialla.
Vallan verkostot eivät rajoitu finanssipääomaan, vaikka se onkin niiden historiallisesti vanhin kerros. Nykyään ne huipentuvat digitaalisen aikakauden kriittiseen infrastruktuuriin: globaaleihin maksujärjestelmiin, datakeskuksiin ja pilvipalveluihin, merikaapeleihin ja satelliittiverkkoihin, ohjelmistoalustoihin sekä tekoälyn kehityksen kriittisiin kohtiin. Kysymys ei ole siitä, kuka istuu neuvottelupöydissä, vaan siitä, kuka omistaa ja operoi niitä näkymättömiä putkia, joita pitkin informaatio, pääoma, laskentateho ja arvontuotanto virtaavat.
Neljännen teollisen vallankumouksen edetessä keskuspankkien digitaaliset valuutat (CBDC:t), niihin liittyvät digitaaliset lompakot ja kansalaisia koskettavat identiteettijärjestelmät nousevat pankkitoiminnan ja yhteiskuntaelämän keskiöön. Ne eivät ole pelkkiä teknisiä uudistuksia, vaan välineitä vallan institutionalisoimiselle: taloudellinen riippuvuus muuttuu niissä suoraan poliittiseksi vallaksi.
Digitaalinen identiteetti, joka integroidaan lompakoihin rahanpesun torjunnan ja tunnistautumisen nimissä, muuttaa jokaisen maksutapahtuman samalla identiteetinhallinnan aktiksi. Ilmiö ei rajoitu länteen. Myös Kiina ja Venäjä kehittävät aktiivisesti digitaalisia valuuttoja, ja tässä suhteessa ne ovat täysin linjassa globaalien suuntaviivojen kanssa. Lompakot ovat keskuspankin suoraan hallinnoimia ja transaktiot jäljitettävissä uniikkien tunnisteiden avulla. Järjestelmä tukee sekä online- että offline-toimintoja ja integroituu saumattomasti valtioiden taloushallintojärjestelmiin.
Teknologinen riippuvuus on toki aina ollut myös poliittista riippuvuutta. Vuonna 1973 perustetun SWIFT-viestiverkoston kautta kulkee edelleen noin 90 prosenttia kansainvälisistä maksuista, kolmen yhdysvaltalaisen toimijan (Amazon, Microsoft, Google) osuus globaaleista pilvipalvelumarkkinoista on noin 65–70 prosenttia, ja lähes kaikki internetin rajat ylittävä liikenne kulkee merikaapeleissa, joiden omistuspohja painottuu pääosin amerikkalaisiin ja länsieurooppalaisiin yhtiöihin. CBDC:t syventävät tätä kehitystä antamalla keskuspankeille suoran pääsyn transaktioihin digitaalisten lompakoiden kautta, samalla kun identiteetin vahvistus tapahtuu yksityisten palveluntarjoajien ja valtion valvonnan risteyksessä.
Lontoon City toimii tässä ekosysteemissä keskeisenä solmukohtana: se isännöi BIS:n innovaatiohubia, kehittää digitaalisten omaisuuserien sääntelyä ja pyrkii tekemään Britanniasta globaalin keskuksen kryptovaluutoille ja keskuspankkien digitaalisille valuutoille. BIS puolestaan koordinoi maailmanlaajuisia CBDC-kokeiluja ja standardeja, jotka sitovat digitaaliset valuutat, lompakot ja identiteettijärjestelmät yhtenäiseksi kokonaisuudeksi (esim. projekti mBridge, Agorá ja yhtenäiset ohjeistot G20-maille).
Nämä verkostot toimivat logiikalla, joka on pääosin irrotettu valtioiden kansallisista intresseistä ja kansainvälisen yhteisön yhteisistä säännöistä. Niitä ohjaavat osakkeenomistajien tuottovaatimukset, markkinaosuuden kasvattaminen ja teknologisen dominanssin ylläpitäminen. Kun valtio yrittää asettaa rajoja, verkosto vastaa pääoman uudelleenreitityksellä, innovaatioilla, jotka tekevät sääntelystä vanhentunutta, tai suoralla poliittisella painostuksella.
Tämä logiikka on toistuvasti kaatanut valtioita. Liz Truss kesti pääministerinä vain 49 päivää vuonna 2022, kun hänen veronalennussuunnitelmansa pelättiin räjäyttävän budjettivajeen ja inflaation. BlackRockin ja muiden rahastojen massiivinen obligaatiomyynti romahdutti punnan, nosti lainakorot sietämättömiksi ja pakotti Bank of Englandin hätäostoihin – talouspoliittinen linjaus peruttiin, ja Truss joutui eroamaan. Sama kaava toistui Kreikan velkakriisissä vuonna 2015, Thaimaan rahoituskriisissä vuonna 1997 ja Argentiinan romahduksessa vuonna 2001: pääoma karkasi ja kansallinen päätösvalta kumottiin hetkessä. Verkosto ei aina tarvitse tankkeja kaduille – riittää, että se sulkee rahahanat.
Valta ei siis asu pääkaupungeissa eikä YK:n kokoussaleissa. Digitalisaation suunta, työn tulevaisuus, tiedon saatavuus ja demokratian todelliset rajat määrittyvät Palo Alton ja Shenzhenin koodilaboratorioissa sekä Lontoon Cityn johtokunnissa – paikoissa, joihin kansallisvaltioiden lait ja vaalitulokset eivät ulotu.
Nykyinen keskustelu moninapaisesta maailmanjärjestyksestä (Yhdysvallat – Kiina – Venäjä – EU – BRICS) saa tästä näkökulmasta melkein teatterimaisia piirteitä. Se on näyttämö, jolla suurvallat ottavat yhteen ja kansallisvaltiot esittävät itsenäisyyttään ja yhteistyökuvioitaan – vaikka varsinainen käsikirjoitus on kirjoitettu ylikansallisten verkostojen toimesta jo kauan sitten.
Globaalin etelän ja kaikkien itsenäisyyteen pyrkivien kehittyvien maiden todellinen haaste ei ole suurempi tuoli neuvottelupöydässä, vaan taloudellisen ja digitaalisen suvereniteetin rakentaminen: kyky omistaa tai ainakin hallinnoida kriittisiä solmukohtia sekä osallistua standardien määrittelyyn. Ilman tätä kykyä poliittinen itsemääräämisoikeus jää ontoksi, koska sen materiaaliset perustat ovat toisten käsissä.
Toistaiseksi kaikki empiirinen todistusaineisto viittaa siihen, että aito moninapaisuus jää saavuttamatta ja valtioiden suvereeniudesta puhuminen on liioittelevaa jargonia. Jopa Kiina – joka rakentaa rinnakkaisia rakenteita kuten CIPS-maksujärjestelmää, AIIB-pankkia ja digitaalista juania – ei pyri purkamaan näkymätöntä järjestelmää, vaan kasvattamaan omaa rooliaan sen sisällä. Sama pätee BRICS-maihin: ne eivät halua ulos YK:sta tai keskuspankkiverkostosta, vaan hakevat vain suurempaa äänivaltaa niiden sisällä.
Suurvaltakilpailun myötä teknologiset ekosysteemit saattavat osittain eriytyä – Kiina sulkee jo nyt internetinsä suurella palomuurilla, Venäjä kehittää MAX-sovellusta korvaamaan WhatsAppin ja EU estää venäläisjulkaisujen lukemisen ilman maantieteellisiä rajoituksia kiertävän VPN:n käyttöä. Silti todellinen valta pysyy vieläkin keskittyneenä samoihin läpinäkymättömiin keskuksiin: BIS:n koordinoimiin standardeihin, Lontoon Cityn finanssiverkostoihin sekä digitaalisten lompakoiden ja identiteettijärjestelmien läpi virtaavaan dataan, jotka määrittävät aikamme ehdot hiljaa, mutta varauksetta.
geopolarium.com 