Amerikkalaisessa Foreign Affairs -lehdessä julkaistu presidentti Alexander Stubbin kirjoitus The West’s Last Chance on hälyttävä vetoomus. Stubb varoittaa, että liberaalin maailmanjärjestyksen aika on loppumassa ja asialle olisi tehtävä jotain, ennen kuin on liian myöhäistä. Kriittiselle lukijalle teksti on kuitenkin ennen kaikkea läpikotainen puolustuspuhe vanhentuneelle länsihegemonialle.
Artikkeli alkaa tutulla litanialla: maailma on muuttunut enemmän viimeisen neljän vuoden kuin edellisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Venäjä pommittaa Ukrainaa, Lähi-itä kuohuu ja Afrikassa käydään sotia. Kylmän sodan jälkeinen toivo demokratiasta ja markkinataloudesta petti, ja globalisaation voimat – kauppa, energia, teknologia ja informaatio – repivät nyt maailmaa rikki.
Stubb myöntää, että liberaalin järjestyksen tilalle on nousemassa kilpailuasetelma. Hän esittelee vallan kolmion, jonka muodostavat globaali länsi, globaali itä (Kiina ja sen liittolaiset) sekä globaali etelä. Etelän mailla – Brasilialla, Intialla, Indonesialla, Nigerialla ja Saudi-Arabialla – on vahva taloudellinen painoarvo, mutta vanha kansainvälinen järjestelmä ei ole antanut niille ansaitsemaansa roolia eikä vaikutusvaltaa. Tässä kirjoittaja on oikeassa, mutta hän kieltäytyy vetämästä loogista johtopäätöstä: jos järjestelmä on epäoikeudenmukainen, sen raukeaminen ei ole katastrofi, vaan historiallinen korjausliike.
Manifestissa varoitetaan, että seuraavat 5–10 vuotta ratkaisevat tilanteen vuosikymmeniksi eteenpäin. Stubbin mielestä lännen on tänä aikana osoitettava kykenevänsä dialogiin, johdonmukaisuuteen ja yhteistyöhön sen sijaan että jatkettaisiin monologia, kaksoisstandardeja ja dominanssia. Hän ei kuitenkaan myönnä, että länsi on itse aiheuttanut nykyisen epäluottamuksen – vallanvaihto-operaatioillaan, laittomilla sodillaan, talouspakotteillaan ja saarnoillaan demokratiasta, samalla kun se aseistaa ja rahoittaa autoritaarisia liittolaisiaan öljyn, kaasun tai geostrategisen sijainnin vuoksi.
Henkilökohtaisena anekdoottina Stubb muistelee vuotta 1989, Berliinin muurin kaatumista ja Fukuyaman julistamaa ’historian loppua’. Hän myöntää olleensa hurmoksessa, mutta unipolaarinen unelma kesti lopulta vain hetken. Sen sijaan että länsi olisi ollut reilu ja antelias voittaja, se käynnisti röyhkeän ryöstöretken kehittyvien maiden kustannuksella. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen loputkin liberaalit periaatteet heitettiin romukoppaan, operaatiot Afganistanissa ja Irakissa päättyivät katastrofiin, finanssikriisi paljasti järjestelmän haurauden ja Kiina nousi suurvallaksi.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli Stubbin mukaan viimeinen naula arkkuun – erityisesti siksi, että tekijä oli YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Samalla hän jättää tyystin mainitsematta, että toinen pysyvä jäsen, Yhdysvallat, on viimeisten 25 vuoden aikana aloittanut tai ollut osallisena huomattavasti useammassa hyökkäyssodassa ja vallankaappausoperaatiossa kuin Venäjä: Jugoslavia, Afganistan, Irak, Libya, Syyria, Jemen ja Somalia ovat vain tunnetuimmat suorista sotatoimista, Venezuela ja Iran taas ovat olleet epäsuorien interventioiden kohteita. Venäjällä vastaavia selkeitä hyökkäyksiä toisen valtion alueelle on kaksi – ja molemmat entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä: Georgia 2008 ja Ukraina 2014/2022. Kaksoisstandardi ei voisi olla räikeämpi.
Stubbin koko analyysin keskeinen temppu on jyrkkä vastakkainasettelu multilateralismin ja multipolariteetin välille. Multilateralismi nostetaan jalustalle tasavertaisena, kaikille avoimena sääntöjärjestelmänä, kun taas multipolariteetti leimataan suurvaltojen oligopoliksi, jossa pienet valtiot jäävät jalkoihin. Todellisuudessa juuri länsivetoiset instituutiot ja vallan verkostot ovat vuosikymmeniä toimineet täsmälleen tuollaisena suljettuna ja määräävänä oligopolina – ja toimineet vain oman etupiirinsä hyväksi.
Suomen presidentti haluaa pelastaa nykyisen järjestelmän kosmeettisilla uudistuksilla: lisää pysyviä jäseniä turvallisuusneuvostoon, veto-oikeuden poisto ja sääntöjen rikkojien YK-jäsenyyden keskeytys – esimerkkinä luonnollisesti Venäjä, ei suinkaan Yhdysvallat, joka on rikkonut YK:n peruskirjaa toistuvasti ilman seuraamuksia. Hän ei kuitenkaan selitä, miksi näitä uudistuksia ei tehty silloin, kun länsi vielä täysin hallitsi äänestyskoneistoa ja olisi voinut viedä ne vaivatta läpi.
Stubb häpeää kylmän sodan ajan suomettumista ja esittelee Suomen nykyisenä ulkopolitiikan mallina ’arvopohjaista realismia’. Nyt Suomi on kuulemma oppinut virheistään ja liittynyt Natoon, koska Venäjä ei koskaan muutu liberaaliksi demokratiaksi. Kirjoittaja ei näytä ymmärtävän ironiaa: niin kutsutun suomettumisen opetus oli, että pieni maa selviää suurvaltojen puristuksessa joustavuudella. Nyt Suomi on kuitenkin Yhdysvaltojen vaikutusvallan myötä ’lännettynyt’ ja menettänyt kaiken liikkumavaransa, jopa normaalit kauppasuhteensa.
Stubbin strateginen hahmotelma perustuu kolmijakoon: globaali länsi (noin 50 maata), autoritaarinen globaali itä (noin 25 maata) ja globaali etelä (125 maata, joissa asuu valtaosa maailman väestöstä). Tässä mallissa länsi ja itä kilpailevat etelän suosiosta, mutta todellisuudessa etelä on jo tehnyt valintansa: se ei noudata Venäjä-pakotteita, käy laajamittaista kauppaa Kiinan kanssa ilman ihmisoikeussaarnoja ja rakentaa BRICS-yhteistyötä, jossa yhdelläkään mantereella ei ole veto-oikeutta.
Lopuksi päädytään kolmeen skenaarioon: nykyinen epäjärjestys jatkuu, liberaali järjestys romahtaa täysin, tai syntyy uusi tasapainoisempi yhteistyöjärjestys. Stubb toivoo jälkimmäistä, mutta edellyttää YK:n ja muiden instituutioiden radikaalia uudistamista. Vertailu vuoden 1945 Jaltan konferenssiin (suurvaltojen diili pienten maiden yli) ja 1975 Helsingin ETY-kokoukseen (tasavertainen sääntöpohja) tiivistää hänen viestinsä: valinta on ”Jalta tai Helsinki”. Historiallisesti Helsinki oli mahdollinen vain koska suurvallat olivat väsyneitä – nyt tilanne on toinen.
Stubbin teksti on surullinen dokumentti länsikeskeisen eliitin kognitiivisesta dissonanssista. Hän näkee vallan siirtyvän itään ja etelään, mutta ei kykene myöntämään, että siirtymä on oikeutettu oikaisu suoralle kolonialismille, uuskolonialismille ja kylmän sodan jälkeiselle ryöstökapitalismille. Sen sijaan hän anelee länsimaailmalle vielä yhtä mahdollisuutta – hieman nöyrempänä ja valtaa kosmeettisesti jakavana.
Todellisuudessa länsi on jo menettänyt moraalisen ja institutionaalisen uskottavuutensa. Nähtäväksi jää, mukautuvatko ylikansalliset finanssieliitit lopulta Kiina-vetoiseen globalisaatioon vai yrittävätkö ne vielä kerran estää väistämättömän? Alexander Stubbin kirjoitus on hätähuuto terminaalivaiheessa olevalle järjestelmälle, joka ei enää ansaitse pelastusta – eikä sitä saakaan.
geopolarium.com 