Googlen entinen suunnittelija Tristan Harris varoittaa mekanismista, joka kerran vangitsi ihmisten huomion sosiaalisessa mediassa ja laajenee nyt koko yhteiskuntaan. Hänen huolensa ei kohdistu kaukaisiin skenaarioihin superälystä, vaan jo olemassa olevaan rakenteeseen, joka tuottaa tällaisia järjestelmiä. Optimointilogiikka, joka alun perin palveli mainostuloja, on nyt valjastettu laajempaan tarkoitukseen – ja sen seuraukset näkyvät jo.
S.C. Hickman kuvaa samaa ilmiötä analyysissään, jossa hän ei puhu teknologisesta singulariteetista, vaan päätöksenteon siirtymisestä koneille. Maailman valtaapitävät eivät rakenna vain työkaluja, vaan luovat tietoisesti järjestelmiä, jotka voivat korvata valtaosan ihmisistä. Tämä ei ole tieteisfiktiota, vaan laskelmoitua politiikkaa, jota suurvallat ja muut toimijat ajavat kollektiivisesti eteenpäin ilman julkista keskustelua.
Yleisen tekoälyn kehitystyö on suurelta osin piilotettua kilpavarustelua. Se etenee budjettien sisällä, salaisissa ohjelmissa ja yliopistojen tutkimuksissa, joista tutkijat siirtyvät suoraan valtion sotateollisuuden tai suuryritysten palkkalistoille. Kilpailun nimeäminen avoimesti johtaisi sääntelyyn ja hidastumiseen, joten sitä vältetään tietoisesti. Kun vaakalaudalla on globaali johtoasema, kukaan ei uskalla jäädä jälkeen.
Kiina näkee vahvan tekoälyn uutena valtiokerroksena, kognitiivisena infrastruktuurina, joka integroi sodankäynnin, talouden ja väestönhallinnan. Yhdysvallat perustelee hankkeitaan turvallisuudella, mutta rakentaa järjestelmiä, jotka antavat etulyöntiaseman nopeudessa ja tarkkuudessa. Hickmanin mukaan Amerikan motiivina on hegemonian säilyttäminen, ei yleinen hyvinvointi.
Venäjä hakee epäsymmetrisiä keinoja: autonomisia hyökkäys- ja puolustusjärjestelmiä, jotka voivat lamauttaa vastustajien infrastruktuurin. Piilaakso toimii käytännössä Yhdysvaltain kongressin epävirallisena kolmantena kamarina, laajennettuna strategisena yksikkönä, jossa tapahtuvat teknologiset läpimurrot siirtyvät välittömästi kansalliseen käyttöön – yritysten alkuperäisistä intentioista riippumatta.
Tämä kehitys periytyy suoraan geopoliittisesta kilpailusta ja yritysvaltapyrkimyksistä. Tuloksena syntyvä tekoäly kantaa luojansa kilpailullista logiikkaa: optimointia, etua ja kontrollia – ei inhimillisiä arvoja.
Historia antaa varoittavia esimerkkejä. Vuoden 2010 Flash Crash osoitti, miten markkinat voivat romahtaa ja toipua sekunneissa ilman ihmisen kosketusta; koneiden nopeus yksin riittää tekemään ihmisten valvonnasta riittämätöntä. Project Maven puolestaan paljasti, miten Googlen kaupallinen teknologia muuttui osaksi sotilaallista infrastruktuuria ja miten vastarinta jäi lopulta ohimeneväksi.
Kiinan sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä on konkreettisin esimerkki siitä, miten automaatio korvaa perinteisen politiikan ja hallinto ulkoistetaan järjestelmille, jotka toimivat nopeammin ja kyseenalaistamatta. Länsi tuomitsee Kiinan järjestelmän julkisesti, mutta kehittää itse vastaavia komponentteja ennakoivaan poliisitoimeen, uhka-analyysiin ja datan yhdistämiseen.
Sotilaallisella sektorilla eettiset pohdinnat jäävät toissijaisiksi. Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatio DARPA, Kiinan armeijan strategisen tukivoiman joukot ja Venäjän turvallisuuspalvelujen tutkimusyksiköt valmistautuvat konflikteihin, joissa päätöksentekosykli mitataan sekunneissa ja taistelukenttä synkronoituu algoritmeilla. Ihmisupseerin rooli kutistuu muodollisuudeksi. Turvallisuus tarkoittaa vain katastrofaalisen tappion estämistä, ja eettinen sääntely jää kauniiksi periaatteiksi.
Kyberalueella koneiden välinen taistelu on jo normaalia. Ihmiset seuraavat vain jälkikäteen tapahtumia, joita he eivät kykene reaaliajassa ymmärtämään. Vahva tekoäly ei mullista tätä kenttää – se vain vie sen loppuun.
Taloudellisella tasolla kehitys on yhtä armoton. Tekoälyhypetys on nostanut teknologiayhtiöiden arvostuksen ennätyslukemiin ja rikastuttanut niiden johtoa ja omistajia ennennäkemättömällä tavalla. Samalla tutkimukset osoittavat, että hyödyt ovat liioiteltuja ja keskittyvät kapealle eliitille.
Massachusettsin teknillisen korkeakoulun MIT:n pitkän aikavälin analyysi (1980-luvulta eteenpäin) vahvistaa, että automaatio on ollut suurin yksittäinen tekijä tulojen eriarvoisuuden kasvussa syrjäyttämällä erityisesti matalammin koulutettuja työntekijöitä. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n tuoreet arviot varoittavat, että tekoäly todennäköisesti pahentaa varallisuuseroja merkittävästi, vaikka se saattaisi hetkellisesti tasoittaa palkkoja korkeampien tuloluokkien sisällä. Maailmanpankki ja YK:n analyytikot korostavat, että kehittyvät maat jäävät yhä kauemmas, mikä vain syventää globaalia kuilua.
Monet analyytikot ennustavat kuitenkin käännettä: tekoälykupla on venynyt äärimmilleen, ja osakemarkkinoiden romahdus vaikuttaa väistämättömältä. Alan arvostuksen pudotessa, teknologiayhtiöt ovat jo aloittaneet intensiivisen lobbauksen poliitikoille – tavoitteena saada valtion tukea ja veronmaksajien varoja kriisin paikkaamiseen. Historiallinen kaava toistaa itseään: ensin hurja rikastuminen, sitten romahdus, lopulta julkinen pelastuspaketti.
Yksityiset toimijat, kuten Elon Musk ja Jeff Bezos, ohjaavat taustavoimineen kehitystä jo enemmän kuin useimmat valtiot. Musk kontrolloi laajaa anturiverkkoa ja satelliittijärjestelmää, Bezos laskentainfrastruktuuria, josta riippuvat sekä tutkimus että tiedustelu. Heidän valtansa perustuu dataan ja infrastruktuuriin, ei demokraattiseen legitimiteettiin.
Teknologiaeetikko Harrisin keskeisin varoitus on, että tämä siirtymä tapahtuu huomaamatta. Parlamentit ja sääntelyviranomaiset jatkavat toimintaansa, mutta todellinen päätösvalta on jo siirtynyt järjestelmiin, jotka vakauttavat markkinoita, ennakoivat kriisejä ja korjaavat haavoittuvuuksia ennen kuin ihmispäättäjät edes saavat tilanneraportin.
Lopulta vahva tekoäly ei niinkään syrjäytä ihmistä väkisin, vaan tekee inhimillisistä instituutioista ja prosesseista tarpeettomia. Sivilisaatio, joka on rakennettu ihmisen ajan ja kapasiteetin varaan, ei kestä koneiden vauhtia. Vallan luovutus tapahtuu pakosta, kun muita vaihtoehtoja ei enää nähdä olevan. Ihmiskunta ei lakkaa olemasta, mutta sen rooli muuttuu yhä enemmän hallittavaksi väestöksi, jonka ymmärrys ja kontrolli kokonaisuudesta haihtuvat.
Tekoälyn kehityskilpa kuluttaa rakentajansa – valtiot, yritykset ja tutkijat – jotka kaikki pakonomaisesti kiihdyttävät prosessia peläten jäävänsä jälkeen, kunnes aikaansaatu digitaalinen järjestelmä tekee lopulta heistäkin tarpeettomia.
geopolarium.com 